Etelään päin oli kulkuvesi avoinna. Sen arvaa, että matkailijat olivat iloissaan. Lännessä päin levisi paksu jääkenttä, mutta eteläinenkin väylä kyllä aikanaan kääntyisi länteen. Penikulman toisensa jälkeen lipuivat laivat etelää kohti, varovasti väistellen ajojäitä. Idässä ja lännessä näkyi isojen saarten rantoja, ja kaukana edessä päin sijaitsevaksi tiedettiin Kuningas Williamin maa, laaja saari, joka on mantereen läheisin naapuri. Sinne ehdittyä olisi luoteisväylä enimmältä osaltaan kuljettu, sillä tuskin kahtakymmentä penikulmaa oli enää jäljellä jo ennestään tunnettuihin läntisiin rannikoihin asti. Kuinka toivottoman pitkältä tuntuikaan silti tämä taival, kun laivat muutamia päiviä myöhemmin uudestaan joutuivat kahleisiin! Yhä tiukemmin puristui jää "Erebuksen" ja "Terrorin" ympärille. Tuulten ja merivirtojen ajamina kokoontuivat lohkareet yhteen ja jäätyivät kivikovaksi röykkiöksi. Vielä ei oltu menetetty irtipääsyn toivoa. Syksy oli tosin tullut, mutta mahdollisesti kovat kevättuulet rikkoisivat jään ja ajaisivat sen pohjoiseen. Mutta se vain puristuikin yhä lujemmin rungon ympäri. Sitten ei enää voitu toivoa vapautusta sinä vuonna. Päivät kävivät yhä lyhyemmiksi. Toinen talvi lähestyi nopeasti, ja kuten edellisenäkin vuonna valmistautui miehistö sitä vastaanottamaan. Laivat olivat juuttuneet jäähän seitsemännellekymmenennelle leveysasteelle. Asema oli siis jonkun verran eteläisempi Nordkapia, mutta siellä ei ollut Golf-virtaa pitämässä lämpimällä vedellään merta avoinna. Vähänpä aavisti päällystö tai miehistö, ettei aalto enää milloinkaan huuhtelisi "Erebuksen" ja "Terrorin" runkoa.
On käsitettävissä, että tämä toinen talvi oli vähemmän hauska kuin edellinen. Laivat olivat jäätyneet pahaan asemaan avoimelle väylälle ilman minkään rannikon suojaa. Ne olivat kuin ruuvipihdissä ja saattoivat musertua ahtojään puserrukseen. Rungot natisivat ja nauskuivat alituisen paineen kiristyksessä. Elämä siten likistetyssä laivassa ei voi olla muuta kuin ainaista huolestusta. Tuntuu kuin laiva vaikeroisi ja valittaisi ja pyytäisi päästä takaisin aalloille. Aprikoidaan kuinka kauvan se pysynee koossa, ja täytyy aina olla valmistautunut huumaavaan jymyyn, kun puuaines kenties luhistuu ja laiva rusentuu niinkuin pähkinänkuori, heti upotakseen. Mutta pahinta on kuitenkin pimeys, kun aurinko on laskenut viimeistä kertaa. Silloin hiivitään kuin varjot pimeissä käytävissä kannen alla, missä ilma on ummehtunutta, kosteata ja katkuista. Mitä voisikaan tehdä ulkosalla! Siellä on yhtä pimeätä, eikä siellä näe liikkua. Mieluummin pysytään kojuissaan, maataan ja lueskellaan himmeässä kynttilänvalossa. Jos laiva on jään puristuksesta joutunut kallelleen, on asema vielä tukalampi, ja ainoastaan vaivoin saa silloin kompuroiduksi eteenpäin kannen alla pilkkopimeissä käytävissä sekä laatikoiden ja kääröjen välissä. Ainoan keskeytyksen suo soittokello, joka kutsuu vangit saamaan ruumiillista tai henkistä ravintoa. Keskustelut käyvät yhä harvasanaisemmiksi. Jokainen tuntee toisensa läpikotaisin, eikä kellään ole mitään uutta kerrottavaa tai kysyttävää. Ihminen väsyy samojen kasvojen alinomaiseen näkemiseen ympärillään, ja lopuksi kartellaan toisiaan ja etsitään yksinäisyyttä hyteistään. Pimeys on hirvittävä, tuo pitkällinen, julma pimeys.
Muuan kehno kolttonen, niin häpeällinen, että sen mainitseminenkin tympäisee, oli myös kohdannut Franklinin retkikuntaa. Kauppias, joka oli saanut hankkiakseen retkikunnalle säilykelihan, oli pannut peltirasioihin mädäntynyttä lihaa, sahajauhoja ja soraa. Sellaisia rasioita löydettiin myöhemmin tuhansittain rannikoilta, joilla laivat olivat käyneet. Senvuoksi eivät ruokavarat voineet kestää kolmea vuotta. Kauppias ei ollut englantilainen. Jääköön hänen nimensä mainitsematta. Hän ei välttänyt rangaistustaan. — Jo toisena talvena värisytti luultavasti mieliä ajatus, että elintarpeet hupenevat, ja voitiin helposti laskea, että ellei apua tulisi ennen kolmatta talvea, olisi asema epätoivoinen.
Talvi kului, ja aurinko tuli takaisin. Kannen alla alkoi käytävissä vähitellen valjeta, eikä enää tarvinnut sytyttää talituikkua, nähdäkseen lukea iltasin. Pian ei ollut iltaa ollenkaan, vaan pelkkää säteilevää päiväpaistetta läpi vuorokauden, sitä häikäisevämpää, kun laivoja ympäröi hohtava jää ja lumi. Kaukana etelässä ja idässä häämöttivät Kuningas Williamin saaren kukkulat. Kun jää vain hellittäisi ja lähtisi liikkeelle! Mutta lännessä pysyi ahtojää paikoillaan, ja luultavasti olivat alukset vikaantuneet jään puristuksesta.
Kuuden miehen kanssa teki kaksi upseeria jalkamatkan Kuningas Williamin saaren etelärannikolle, mistä Pohjois-Amerikan manner siintää näkyviin selkeällä säällä. Takaisin kääntyessään he tallettivat kiviröykkiöön lyhyen kertomuksen tärkeimmistä tapauksista, mitä oli siihen asti sattunut retkikunnan matkalla. Tuo pikku kirjelmä löytyi monia vuosia myöhemmin.
Vaeltajat palasivat hyvin viestein ja valoisin toivein. Mutta laivoissa vallitsikin nyt suru. Amiraali Franklin makasi kuolinvuoteellaan. Odotus oli käynyt hänelle liian pitkälliseksi. Hädin ennätti hän kuulla, että luoteisväylä voitiin katsoa keksityksi. Joitakuita päiviä myöhemmin hän kuoli, kesäkuussa 1847. Ja se oli hänen onnensa. Hänen elämänsä oli ollut miehuuden ja uljuuden uraa, ja varmaan ummisti hän silmänsä onnekas voitonhymy huulillaan.
Millaiselta näytti "Erebuksella" sinä päivänä? Sitä ei kukaan tiedä. Pitkä napapiirin päivä oli silloin puolivälissään, ja auringon säteet taittuivat teräviin jäänkulmiin, hajautuen kaikiksi särmiön väreiksi. Mutta laivassa oli hiljaista, ja mesaanimastossa riippui Englannin lippu puolitangossa. Vakavia miehiä käyskenteli käytävissä ja kuiskaili amiraalin hytin läheisyydessä. He olivat kalpeita ja väsyneitä, ja nyt olivat he menettäneet johtajansakin, joka tunsi etelän mannermaan paremmin kuin kukaan muu heistä. Laivan kirvesmies kyhäsi arkun, johon amiraali laskettiin univormuunsa puettuna. Ja kenties kiedottiin arkku englantilaiseen lippuun, kun päällystö kantoi sen juhlallisen saattueen seuraamana kannen yli jäälle. Lasikirkkaaseen jäähän oli hauta hakattu. Siihen laskettiin arkku, ja hauta luotiin umpeen jään siruilla, sulkien kylmään syliinsä kunnon urhon. Epäilemättä astui uusi päällikkö, kapteeni Crozier, ristin luo kummulle ja lausui rauhan sanoja vainajalle, toisten kuunnellessa paljastetuin päin. Yhtä varmaan veisasivat nuo kalpeat miehet kuluneissa napaseutu-puvuissaan kotimaan hautausvirsiä. Juhlallisena ja liikuttavana sointui heidän laulunsa jääkenttäin yli. Hiljaisina palasivat he "Erebukselle" ja "Terrorille", missä he nyt viihtyivät huonommin kuin milloinkaan ennen ja missä he olivat tuomitut viipymään vielä vuoden.
Taas oli se aika käsillä, jolloin jää alkoi liikkua ja voitiin toivoa avovettä. Varmaankin tehtiin tähystysmatkoja joka suunnalle katsomaan, missä suolaisen veden aallokko oli lähinnä. Kenties käytettiin jääsahoja ja ruutia päästäkseen irti. Kaikki oli turhaa. Jää piti laivoja paikoillaan. Ilokseen huomasivat he kuitenkin, että koko jääkenttä liikkui etelään päin. Entä jos voitaisiin saavuttaa mannermaa tällä tavoin! Eräällä suurella amerikalaisella yhtiöllä, joka on saanut nimensä Hudson-lahden mukaan, on pieniä kauppa-asemia kaukana pohjoisessa. Kun vain voisi päästä jollekin niistä, silloin oltaisiin pelastettuja! Syksy joutui edelleen. Irtipääsemisen toivo meni tyhjiin. Mahdotonta oli nyt talven lähetessä yrittää pyrkiä mantereelle, sillä tiedettiin, ettei noissa äärettömissä erämaissa ollut talvisin riistaa, ja vaellus etelään olisi senvuoksi ollut samaa kuin nälkään kuoleminen. Kesällä sitävastoin voitiin toivoa hyvinkin aikaisin tavattavan poroja ja myskihärkiä, noita kummallisia napaseudun eläimiä, jotka ovat yhtä paljon lampaan kuin häränkin näköisiä ja elävät jäkälistä ja sammalista eivätkä tule kauvemmas etelään kuin kuudennellekymmenennelle leveysasteelle. Pohjois-Amerikan länsipuoliskossa myskihärän eteläinen raja on jokseenkin sama kuin pohjoinen metsänraja. Yksi parin- kolmenkymmenen myskihärän lauma olisi pelastanut Franklinin hädänalaiset merimiehet. Kunpa olisi edes jääkarhuja tavattu! Ja vielä mieluummin hylkeitä tai mursuja, joilla on paksu rasvakerros nahan alla! Eikä napajänistäkään olisi halveksittu, jos sitä olisi sattunut esiintymään riittävässä määrin. Tunturikettu, joka elää linnunmunista ja -poikasista ja talvella valkoisen turkkinsa hyvin salaamana ajaa kiirunoita lumihangella, olisi ollut vähemmän houkutteleva.
Mutta nyt oli vuodenaika joutunut liian pitkälle, ja otukset olivat peräytyneet pakkasen ja runsaan lumen tieltä, joka peittää niukan ravinnon. Varmaan neuvottelivat upseerit, mitä suunnitelmaa olisi noudatettava. Heillä oli karttoja ja kirjoja laivassa, ja he tiesivät tarkkaan, kuinka pitkä matka oli Hudson-lahden ensimäisille kauppa-asemille. Ja matkalla sinne oli heillä kaikki mahdolliset toiveet tavata riistaa ja eskimoja. Päätettiin pysyä kolmas talvi laivoilla.
Minkätähden eivät matkailijat käyttäneet syksyä kuljettaakseen valaanpyyntiveneitä, rekiä, telttejä, työkaluja ja ampumatarpeita — kaikkea sitä raskasta sälyä, minkä piti kulkea mukana etelään — maihin Kuningas Williamin saarelle? Hupenevassa valossakin olisivat he voineet työskennellä monta tuntia päivässä. He pitivät parempana vetäytyä talvehtimaan hytteihinsä. Varmaankin olivat he kovin masentuneita ja murheellisia, odottaen pimeyttä kauhun tuntein. Kylmyys lisääntyi päivä päivältä, ja päivät taas yhäti lyhenivät. Aurinko nousee vielä, kiertää matalassa kaaressa eteläisen taivaan ja laskee puolentoista tunnin kuluttua. Pian kestää päivää ainoastaan puoli tuntia, valoisat minuutit käyvät yhä harvemmiksi. Eräänä päivänä nähdään ainoastaan vilaus auringon yläreunasta; niinkuin hohtava rubiini pilkahtaa se silmänräpäykseksi taivaanrannan yli. Seuraavana päivänä vallitsee hämärä kello kahdentoista aikana, mutta näkyy kuitenkin heijastusta kuin iltaruskona. Nousevalla viikolla käy hämy yhä synkemmäksi. Puoleltapäivin valkenee sentään vielä huomattavasti, ja veripunainen viiru paistaa etelässä, luoden heikon purppurahohteen jääkentille. Sekin valo sammuu. Sillä leveysasteella kestää napaseudun yötä kuusikymmentä vuorokautta, mutta pohjoisnavalla puoli vuotta, ja tähdet tuikkivat kirkkaina sinisenmustalla pohjalla silloinkin kun kello lyö puoltapäivää upseerien seurusteluhuoneessa.