Keventynein kuormin jatkettiin matkaa pitkin saaren länsirantaa. Pitkälle ei oltu ehditty, kun luutnantti John Irving "Terrorista" sortui. Puettuna siniseen univormuunsa, kiedottuna purjekankaaseen ja silkkiliina pään ympärillä hänet haudattiin kyljelleen pystytettyjen kivien väliin, jotka katettiin laakakivillä. Pään viereen pantiin hopeamitali, jonka nurealla puolella oli kirjotus: "Toinen matematiikan palkinto kunink. merisotakoulusta, annettu John Irvingille juhannuksena 1830." Mitalista tunnettiin vainaja monta vuotta jälkeenpäin, ja hän pääsi senvuoksi lepäämään syntymäkaupunkiinsa.
Kaksi lahtea Kuningas Williamin saaren länsirannikolla on saanut nimensä onnettomien laivojen mukaan. Pohjoisemman — Erebus-lahden — rannalla olivat englantilaisten merimiesten voimat niin menehdyksissä, että he hylkäsivät kaksi venettä ja ne reet, joita he olivat tarpeettomasti laahanneet niin pitkälle. Paljon muita tavaroita uhrattiin samaten. Sinne tänne jätettiin myöskin hauta, yhä yksinkertaisempi mitä eteläisempi.
Terror-lahdelle tultua ei matkailijoita enää pitänyt toveruuden side koossa. Päällystö ei kenties enää voinut vallita miehistöä, tai kenties sovittiin erosta rauhallisen harkinnan jälkeen. Vielä oli melkein sata miestä jäljellä. Nämä jakautuivat kahteen, luultavasti yhtä suureen osastoon. Toinen kääntyi takaisin laivoja kohti, missä ainakin oli suojaa pakkaselta ja tuulelta ja missä myös oli vielä ruokavaroja. Toinen joukkue pitkitti kulkuaan etelärannikkoa myöten, valaanpyyntivene mukanaan, aikoen samota mantereelle ja pyrkiä Suurelle Kalajoelle. Varmaankin oli jälkimäisen osaston tarkotuksena palata hädänalaisten toveriensa luo, sitte kun itse olivat tavanneet apua.
Epätoivoista kaiketi oli takaisin kääntyneiden vaellus, epätoivoista etenevienkin. Edellisestä joukosta ei tiedetä suorastaan mitään. Jälkimäiset vaelsivat ja vaelsivat, laahaten raskaita rekiään, kunnes he perätysten sortuivat. Ei kukaan huolinut enää haudata ruumiita. Kukin sai vastata itsestään. Jos joku kuoleva jäi jälkeen, niin ei hänen vuokseen voitu pysähtyä. Jotkut kuolivat kävelevältä jalalta. Se näkyi sittemmin luurangoista, joita löydettiin silmilleen kaatuneina. Riistan jälkeäkään ei esiinny saarella touko- ja kesäkuussa, ja turhaan laahasivat matkalaiset painavia ampumavaralaatikoitaan ja kiväärejään mukanansa, saamatta ampua laukaustakaan.
Yhä vähemmän jäi jäljelle ampumaan ja venettä vetämään jään tai lumen yli maihin. Nyt odotettiin vain veden aukeamista päästäkseen salmen yli mantereelle. Jäät lähtevät tavallisesti heinäkuun alussa, ja on syytä otaksua, että henkiinjääneet juuri siihen aikaan menivät yli, sillä vene löydettiin jälkeenpäin lahdesta, jota nimitetään Kuoleman lahdeksi. Jos paikalta olisi löydetty ainoastaan vene, niin se olisi yhtä hyvin voinut joutua sinne tuulen ja aaltojen kuljettamana, mutta tavattiin myös luurankoja ja esineitä sekä veneestä että ulkopuolelta, ja ne todistavat sen olleen miehitetty tullessaan salmen yli maihin.
Tuossa kohtalokkaassa vaelluksessa on paljon hämärää. Miksi laahattiin raskasta valaanpyyntivenettä pari kuukautta mukana, kun jo vuosi takaperin olisi pitänyt nähdä manner etelässä sillä retkeilyllä, joka tehtiin amiraalin ollessa kuolemaisillaan? Soukimmalta kohdaltaan on salmi ainoastaan puoli penikulmaa leveä, ja sitäpaitsi olisi mistä hyvänsä voitu mennä jään yli. Mutta kun kaikki kuolivat eikä päiväkirjan riviäkään ole nähty, on mahdoton tietää mitään sen lähemmin.
Kun Franklinista ei kuulunut mitään, alettiin jo parin vuoden kuluttua toimittaa ensimäistä apuretkikuntaa matkalle. Aika kului, ja kävi yhä ilmeisemmäksi, että Franklin ja hänen miehensä olivat avun tarpeessa. Syksyllä 1850 oli viisitoista laivaa heitä etsimässä. Miehuullisin ja tarmokkain oli Franklinin puoliso, joka ei vuosikausiin heittänyt jälleennäkemisen toivetta. Hän uhrasi kaiken omaisuutensa apuhankkeisiin. Kuuden vuoden kuluessa maksoi Englannin hallitus 25 milj. markkaa uusiin apuretkikuntiin. Kaikki turhaa; niiden lähtiessä oli muuten onnettomuus jo tapahtunutkin.
Vuonna 1854 pyyhittiin Franklinin, Crozierin ja kaikkien muiden nimet englantilaisen sotalaivaston matrikkelista. Franklinille pystytettiin patsas hänen syntymäkaupunkiinsa ja Westminster Abbeyhin marmorinen muistomerkki, johon oli kaiverrettu kaunis Tennysonin lauselma.
Vielä kolmekymmentä vuotta jälkeen Franklinin retkikunnan tuhoutumisen lähti luutnantti Schwatka niille seuduille, missä onnettomuus oli tapahtunut, päästäkseen arvotuksen perille. Monetkin onnettomuuteen joutuneet olivat tietysti pitäneet päiväkirjaa. Yksi sellainen olisi riittänyt selittämään kaikki.
Schwatka etsi ensiksi käsiinsä ne eskimoheimot, joiden oli tapana metsästysretkillään kesäisin saapua lähimmäksi kuningas Williamin saarta. Useilla heistä näki hän esineitä, jotka olivat kuuluneet retkikunnalle. Merkillisimpiä olivat kuitenkin ne kertomukset, joita hän kuuli vanhoilta eskimoilta.