Eräs eukko oli miesvainajansa ja parin muun perheen kanssa kulkenut Kuningas Williamin saaren poikki hylkeenpyyntiin. He olivat hämmästyneet ja peljästyneet, kun eräänä päivänä näkivät joukon muukalaisia, jotka vetivät venettä perässään. Ensin aikoivat he juosta pakoon, mutta kun jotkut muukalaiset riensivät heitä vastaan, pysähtyivät he. Viittomalla oli saatu haastelluksi, ja eskimot käsittivät, että matkalaiset olivat valkoisia merimiehiä haaksirikkoutuneesta laivasta. He olivat hirveän näköisiä, laihoja ja nälkiintyneitä, silmänympärykset ja suu mustina. Neljä päivää olivat eskimot viipyneet heidän luonaan ja jakaneet heidän kanssaan hylkeen lihat sekä saaneet taskuveitsen korvauksekseen. Valkoihoiset viettivät yönsä osaksi veneessä, osaksi pienessä teltissä. Mitään ruokavaroja ei heillä näkynyt olevan. Muuan miehistä oli kookas ja harmaapartainen. Erästä toista sanottiin "doktukiksi" — tohtoriksi, ja hänellä oli valkoiset silmälasit, kaikilla muilla tummat. Jäidenlähtö oli yllättänyt eskimot, ja heidän täytyi viipyä saarella koko kesä. Sillaikaa hävisivät muukalaiset näkyvistä.
Seuraavana keväänä olivat samat eskimot palanneet saaren etelärannikolle ja tavanneet teltin. Sen ulkopuolella oli useita ruumiita. Ainoastaan kaksi oli peitetty hiekalla ja kivillä. Teltissä makasi useita kuolleita yksinkertaisilla vuoteillaan, vaatteissaan, saappaat jalassa ja peitteet yllä. Oli selvää, että ulkosalla makaavat olivat eloonjääneitten kumppaniensa siirtämiä sinne. Veitset, lusikat, kellot, paperit, työkalut ja kaiken muun, mitä teltissä tapasivat, olivat eskimot vieneet mukanaan.
Toiset eskimot kertoivat mantereelta löytäneensä veneen, jossa oli ollut monen miehen luurangot — kuinka monen, sen he olivat unohtaneet. Veneen vieressä virui neljä kuollutta. Ainoastaan yhdellä onnettomuuteen joutuneista oli vielä tukka ja nahka jäljellä; hiukset olivat vaaleanruskeat. Hän ei ollut voinut olla kuolleena enempää kuin muutaman kuukauden, kun he tulivat veneelle. Sormessa oli sormus ja korvissa renkaat, ja kello oli hänellä vitjoissa. Hänen vieressään oli pari sinisiä silmälaseja. Kaikki arvoesineet olivat eskimot ottaneet mukaansa veneestä, muun muassa sahan, savipiippuja, peltirasioita, purjekangasta, vaatteita, kompassin, tupakkalaatikon ja peltivakan, jossa oli kirjoja. Viimemainitut oli annettu lapsille leikkikaluiksi, ja vuosien kuluessa olivat kaikki joutuneet hukkaan. Varmasti olivat juuri siinä kallisarvoiset lokikirjat, kaikki muistiinpanot tehdyistä havainnoista ja kaikki kolmen vuoden kuluessa piirretyt kartat. Papereista, jotka eskimolapset olivat hajotelleet tuuliajolle, olisi Englanti mielellään maksanut miljoonia.
Lopuksi kertoi muuan vanha ukko, että hän ja hänen heimolaisensa olivat kolmisenkymmentä vuotta takaperin tavanneet laivan sulkeutuneena jääkenttään lähelle mannermaan rannikkoa. Syksyllä he sen olivat nähneet, havaiten myös ihmisjälkiä lumessa. Seuraavana keväänä he olivat taas menneet laivalle, mutta silloin ei enää näkynyt mitään jälkiä, ja laivassa oli ollut hiljaista kuin haudassa. Luultavasti oli koko kansi edellisen talven jäljiltä kokonaan lumen peitossa, ja eskimot, jotka eivät olleet koskaan käyneet missään laivassa, eivät tienneet, miten päästä sisälle. He kolkuttivat ja takoivat, mutta vastausta ei kuulunut. Laivan luukkuja he eivät keksineet. Sitte hakkasivat he kirveellä reiän rungon kupeeseen. Siitä he ryömivät varovasti sisälle. Siellä oli pimeätä ja synkkää. He rohkaisivat mielensä ja talsivat läpi käytävien ja nuuskivat hyttejä. Ainoastaan yhdessä kojussa oli miehen ruumis. Pöydällä hänen edessään oli peltilaatikko, jossa oli muutamia lihanpaloja. Kun jää hajosi kesällä, täyttyi laiva runkoon hakatusta aukosta vedellä ja upposi. Saman kertomuksen vahvistivat muutkin eskimot. Mutta oliko se "Erebus" vai "Terror" — Manala vai Kauhu — sitä ei tiedetä.
Ja ken oli se erakko? Minkä sijan oli hänen nimensä saanut alkuperäisessä laivaluettelossa, kun päällystö ja miehet mynsträttiin Englannissa? Värisyttää ajatella hänen kohtaloaan. Hän oli viimeinen niistä viidestäkymmenestä, jotka kääntyivät takaisin laivalle Terror-salmelta. Sitten kun kaikki toverit olivat kuolleet, oli hänellä ollut vielä voimia päästä laivalle asti. Hyteissä oli kaikki epäjärjestyksessä, niinkuin oli lähtökiireessä jäänyt paria kuukautta aikaisemmin. Hän etsi esille ruokavaroja, jotka kantoi hyttiinsä. Huopapeitteitä oli runsaasti, joten hän kykeni laittamaan vuoteensa mukavaksi. Kesäpäivä läheni loppuaan, yhä kauvemmin viipyi aurinko taivaanrannan alla. Kuinka vähän aavistikaan hän, että eskimoita seisoi ulkopuolella katselemassa, uskaltamatta tulla laivaan. Ja kuitenkin kävi hän toisinaan kannella ja jäällä, turhaan vaanien apua maalta. Sitte tuli hämärä ja pimeys. Silloin pysytteli hän hytissään. Hän kuunteli, mutta kuuli vain tuulen ulvonnan taklaasissa ja köysissä tai laivanrungon narisevat huokaukset jään likistyksessä. Haaskiolle heitetyn laivan yksinäisyys on kamalampaa kuin mikään vankila. Se pimittäisi useimmilta ihmisiltä järjen. Mutta tämä mies odotti hetkeänsä arvokkaasti, neljäs talvi oli hänelle liikaa, ja seuraava päivännousu oli liian etäällä.
22. Pohjoisnavalle.
Gordon Bennett — se mies, joka oli kerran sanonut Stanleylle: "Ottakaa selvä Livingstonesta!" — ei tyytynyt uhraamaan suuria summia troopillisen Afrikan tutkimiseen. Hän tahtoi lähettää retkeilijöitä myöskin pohjoisnavalle. Itse oli hän tutkinut naparetkien historiaa ja pannut tähdelle, että useat laivat, jotka olivat menneet pohjoiseen päin Atlantin mereltä, olivat joutuneet jäiden täyttämään merivirtaan, joka pakotti ne kääntymään takaisin etelää kohti. Jos hän siis lähettäisi laivan Beringin salmen kautta, pitäisi sillä olla hyötyä virroista, ja kenties kulkeutuisi se suoraan yli navan, toiselta puolen tullen ulos Atlantille.
Hän osti laivan, joka oli aikoinaan ollut mukana etsimässä Franklinia. Sen nimeksi pantiin "Jeannette", ja kastetilaisuudessa oli saapuvilla vasta kotimaahan palannut Stanley. "Jeannette" vietiin koko Amerikan ympäri Magellanin salmen kautta San Franciscoon. Siellä täydennettiin varustukset. Ruokavaroja otettiin kolmeksi vuodeksi. Kapteenina ja ylijohtajana oli De Long. Ensimäisen koneenkäyttäjän nimi oli Melville, lääkärin Ambler. Niiden lisäksi tuli vielä viisi muuta upseeria. Miehiä oli kaksikymmentäneljä, joukossa kaksi intiaania, taitavia metsästäjiä, ja yksi kiinalainen, jolla oli keittiötehtävät hallussaan. Koko yritys tuli maksamaan kolmatta miljoonaa markkaa.
Bennett oli antanut De Longille kolme erityistä tehtävää. Ensiksikin piti hänen koettaa päästä pohjoisnavalle. Edelleen piti hänen täydentää koillisväylän purjehtiminen, mutta päinvastaisessa suunnassa kuin "Vega". Ruotsalaisesta retkikunnasta ei silloin tiedetty mitään. "Vega" oli ollut poissa vuoden, ja sen kohtalosta ei oltu saatu lainkaan vihiä. Se saattoi olla pikaisen avun tarpeessa. Sentähden piti De Longin tehdä kaikkensa avustaakseen ja tukeakseen ruotsalaisia.
Lähtöpäivä oli heinäkuun 8. 1879. Patterien tervehtimänä solui "Jeannette" ulos San Franciscon satamasta, suuren höyrylaiva- ja pursijoukon seuraamana. Rouva De Long saattoi miestänsä, kunnes saavuttiin aavan meren äärelle. Silloin annettiin pysähdysmerkki. Saattaja jätti hyvästi päällystölle ja miehistölle, ja pienellä laivaveneellä seurasi hänen miehensä häntä odottavaan höyrylaivaan. Siellä jättivät he viimeiset jäähyväiset toisilleen — pitkät jäähyväiset. De Long souti takaisin "Jeannettelle" ja määräsi täyden vauhdin. Rouva De Long nojasi laivansa partaaseen niin kauvan kuin naparetkeläislaivan savupatsaista näkyi häämyäkään. Sitte tuotiin hänet takaisin San Franciscoon, ja kaikki, jotka olivat mukana laivassa, ihmettelivät hänen miehuullisuuttaan ja horjumatonta jälleennäkemisen toivoaan.