Alaskan rannikolta otettiin eskimolaisia koiria laivaan. Kumppanit söivät pian yhdeksän niistä, ja tilalle otettiin uusia. Intiaanit oli otettu mukaan noiden neljänkymmenen hoitajiksi, kuten metsästäjiksikin. St. Lorens-saarella sai De Long tietää, että "Vega" oli ollut siellä ja jatkanut matkaa etelään päin kolme kuukautta sitten. Epäilemättä se uutinen teki häneen omituisen vaikutuksen. Kaksi hänen tehtävistään oli nyt rauennut. Koillisväylä oli löydetty, ja Vega-miehet eivät tarvinneet apua. Jäljellä oli ainoastaan pohjoisnapa, ja siihen hän kohdisti kaiken huomionsa.
Mutta "Jeannette" joutui matkalla pohjoiseen jo syyskuun alussa tiheään irtojäähän, ja sitte kun se ei enää päässyt tuumaakaan eteenpäin, kiinnitettiin ankkuri ajojääkenttään, ja tulet sammutettiin höyrykattilain alta. Seuraavana päivänä olivat matkamiehet joka puolelta suljettuina ja kahlehdittuina yhdeksikolmatta kuukaudeksi. He ottivat asemansa tyyneltä kannalta ja toivoivat jäiden piankin hajaantuvan. Miehistö luisteli jäätyneillä vesilammikoilla, joita oli muodostunut jäälaatoille. Toiset metsästelivät, toiset lueskelivat. Pari mursua ja jääkarhua ammuttiin.
Pian huomattiin, aurinkoa ja tähtiä tarkattaessa, että laiva ainoastaan näennäisesti pysyi paikoillaan, jäähän kiinnitettynä. Koko jääkenttä liikkui säännöttömän merivirran painamana luoteiseen päin. Jos se vain olisi kulkenut hiukan nopeammin, niin tuskin olisi voinut ajatella mukavampaa tapaa päästä yli napameren. Mutta se liikkui toivottoman hitaasti. Usein ajautui jäälautta takaisin pitkiä taipaleita, mutkitellen ja kierrellen. Ja matkaa kesti lähes kaksi vuotta Wrangel-saaren ja Uuden Siperian saariryhmän välillä.
Turvallinen ei "Jeannette" suinkaan ollut kahleissaan. Jää pusersi ja väänsi hirveästi. Peräsin nostettiin paikoiltaan. Potkuri sai vielä jäädä, mutta sen ympäriltä hakattiin uhkaavia jäänlohkareita. Tieteelliset kojeet vietiin usean sadan metrin päähän laivasta, observatorio rakennettiin ja yhdistettiin puhelimella laivaan. "Jeannettet" oli kahden metrin paksuisessa jäässä, mutta kun eri jääkentät likistyivät toisiinsa ja puristuivat päällekkäin, kävi jää paikotellen kuudenkin metrin vahvuiseksi. Sellaisissa työntäyksissä jyrisi "Jeannetten" ympärillä kuin ukkosilmalla, ja alituiseen täytyi olla varuillaan.
Oli luultu, että Wrangel-saari ulottui kauvas napaa kohti kuin toisena Grönlantina. Mutta "Jeannetten" ajautuminen osotti, että saari oli aivan pieni. Sen rannoilla oli meri vielä enimmäkseen avoinna. Hylkeitä ja mursuja siellä näkyi hyvin runsaasti, mutta vain kaksi maitovalasta.
Tammikuussa pusertui laiva kamalasti ja sai vuodon. Ei tiedetty, missä vuoto oli, mutta vesi nousi eturuumassa, ja pumput pantiin käyntiin. Höyryvoiman avulla pidettiin niitä sitten toimessa kahdeksantoista kuukautta.
Se oli pitkä ja kärsivällisyyttä koetteleva aika! Taivaallinen valaistus supistui vähitellen syksyn mittaan, ja sitten alkoi toinen neljännesvuoden pituinen yö. Vangittujen terveys kärsi enemmän kuin ensimäisenä talvena. Täälläkin ilmaantui keripukin oireita, tuhoisan napaseututaudin, joka on vienyt paljon ihmishenkiä; tohtori Amblerilla oli runsaasti työtä.
Toukokuun 18. p:nä näki jääluotsi märssytynnyristä maata lounaassa, sellaisessa osassa Jäämerta, missä ei ennestään maata tunnettu. Se oli vain pieni saari, ja se sai ikuisiksi ajoiksi jään kahlehtiman laivan nimen. Muutamaa päivää myöhemmin nähtiin vielä toinen pieni saari. "Jeannette" ajelehti hiljalleen sen ohi. Kesäkuun alussa syntyi ammottavia halkeamia laivan ympärille. 10. p:n illalla tuntui kovia töytäyksiä, ja päiväpaisteisen kesäyön hetkinä avautuivat jääkentät, joten "Jeannette" pääsi melkein irralleen. Suuria vesipintoja näkyi yltympärillä. Peräsin sovitettiin jälleen paikoilleen, kattilain alle viritettiin tulet, riemastunein mielin toivottiin saatavan laiva viedyksi pois ahtojäistä.
Tähän päättyy De Longin lokikirja. Mutta hän jatkaa päiväkirjassaan ja kertoo, että 11. p:n aamupäivänä irtautui "Jeannette" täydellisesti jäistä. Tuntui kuin se olisi solunut telakalta. Ne, jotka olivat hyteissään, ryntäsivät kannelle, ja ilahtuivat nähdessään "Jeannetten" kelluvan kristallikirkkaassa, heleänsinisen veden täyttämässä altaassa.
Ankkuroitiin jäänreunaan odottamaan kulkuväylän avautumista. Turha odotus! Jää tunkeusi takaisin joka puolelta, ja kesäkuun 12. p:nä pusertui laiva niin kauheasti, että runko lopultakin rusentui ja vesi syöksyi sisään monista raoista. Päällystö ja miehistö tekivät työtä kuin kaleeriorjat. Matruusit seisoivat vyötäisiään myöten vedessä ja ojentelivat ylös ruokalaatikoita toisille, jotka muodostivat ketjun. Kun miehet yhä seisoivat nousevassa vedessä kannen alla, käski kapteeni heidän lähteä vaaralliselta paikaltaan. Rekiä, veneitä ja ruokavarastoa oli jo kauvan pidetty varalla turvallisessa paikassa melkoisen matkan päässä laivasta. Kaikki pelastettu kannettiin leiriin, johon oli pystytetty telttejä. Varhain seuraavan päivän aamuna upposi laiva. Miehet seisoivat hiljaisina katselijoina kuin hautajaisissa, ja pari koiraa ulvoi surkeasti. Leiri järjestettiin, teltit tehtiin mukaviksi ja lämpimiksi. Kaikki olivat reippaalla tuulella. Olivathan he aivan lähellä Uuden Siperian saaria ja pääsisivät helposti meren yli Lenan suistomaalle. Illalla laulelivat matruusit hanurin säestyksellä.