Nyt pysähtyivät he pariksi päiväksi lepäämään ja järjestelemään taakkojaan. Ajopuita, joita Lena oli kuljettanut Siperian metsistä, oli joka paikka täynnä. Erikson oli palelluttanut jalkansa ja häntä täytyi vetää kelkalla, kunnes kuoli. Ruokavaroja oli vielä viideksi päiväksi, ja lisänä yksi koira, viimeinen neljästäkymmenestä. Kantamukset olivat kuitenkin painavia, sillä De Long ei voinut jättää lokikirjojaan, ja hänen miehensä kantoivat telttejä, kiväärejä ja ampumatarpeita sekä reppuja.
Kun ensimäiset viisi päivää olivat kuluneet ja he olivat ehtineet muutaman penikulman etelään päin, ampui intiaanimetsästäjä kaksi poroa. Se pelasti heidät joksikin aikaa. Niin kului yhdeksän päivää, kunnes heidät pysäytti leveä joenhaara. Sen ajan kuluessa he kärsivät nälkää, ja heidän täytyi tappaa koira hengenpitimikseen. Oli ankara lumituisku ja kova tuuli; sellaisella ilmalla kulkeminen oli mahdotonta. Myrsky pieksi heitä suoraan kasvoihin. He pysähtyivät senvuoksi ja söivät illallisekseen viimeiset tähteet koirasta. Sitte kyyristyivät he kokoon kuin siilit, pysyäkseen lämpiminä.
Seuraavana päivänä päättivät he mieluummin uhmata yhä jatkuvaa lumimyrskyä kuin maata paikoillaan ja kuolla nälkään. Paikalle jätettiin yksi pyssy sekä kirjotettu ja hyvin kääritty kertomus "Jeannetten" vaiheista. Koko kantamuksena oli enää peltilaatikoissaan säilytetyt lokikirjat sekä kaksi kivääriä ja teltti.
Jumalanpalveluksen jälkeen kutsui De Long sunnuntaina lokakuun 9. p:nä luokseen molemmat voimakkaimmat matruusit, Nindemannin ja Norosin, ja kysyi heiltä, lähtisivätkö he menemään edellä niin nopeasti kuin mahdollista, etsiäkseen apua. Nämä pyysivät saada lähteä heti. De Long antoi heille oppaaksi pienen kartan Lenan alajuoksusta ja neuvoi heitä pysyttelemään länsirannalla, sillä ainoastaan siellä oli kyliä ja majoja. He saivat mukaansa toisen kiväärin ja viisikymmentä patruunaa. Jos heidän onnistuisi parin päivän kuluessa ampua poro, tulisi heidän pyörtää takaisin. Liikuttavien jäähyväisten jälkeen ja kolminkertaisen eläköön-huudon kajahtaessa lähtivät he matkalle.
Nindemann ei ollut ensi kertaa seikkailemassa. Hän oli ottanut osaa "Polariksen" retkikuntaan luoteisen Grönlannin salmessa. "Polaristakin" oli jää ankarasti ahdistanut. Eräänä pimeänä lokakuun yönä 1873 oli pari valtaista jäälaattaa kohottanut laivan vedestä. Oli varustauduttu pahimman varalta, ja kaikki oli valmiina kannella. Veneitä ja ruokavaroja vietiin uiskentelevalle jäälautalle, joka ankarassa myrskyssä hajosi. Yhdeksäntoista miestä — niiden joukossa yhdeksän eskimoa ja Nindemann — ajelehti suuremmilla ja pienemmillä jäälautoilla meren kuohuissa ja pilkkosen pimeässä. Keskipäivän kajastuksessa näkyi laiva etäällä. Neljätoista miestä oli vielä laivassa. Kävi mahdottomaksi koettaa yhtyä heihin, sitte kun "Polaris" oli hävinnyt näkyvistä. Hätään joutuneet kokoontuivat suurelle jääkentälle, missä he rakensivat lumesta ja jäästä majoja ja kasasivat varastonsa koolle. Tällä jääkentällä he ajelehtivat kerrassaan kahdeksan kuukauden ajan etelää kohti. Kauhistuvin mielin huomasivat he kevään tullen, kuinka kenttä pieneni laajuudeltaan. Aallokko lohkoi jäästä isoja möhkäleitä ja syövytti sitä joka puolelta. He olivat jo ehtineet kauvas Kap Farewellin eteläpuolelle, kun vähissä voimin pelastuivat erääseen laivaan. Nekin neljätoista, jotka olivat jääneet "Polarikselle", saivat nähdä kotinsa.
Nyt, seitsemän vuotta jälkeenpäin, oli Nindemannilla taas elämä kysymyksessä. Toverinsa Norosin kanssa kiirehti hän etelään päin. Sokaiseva lumimyrsky tuiskusi suoraan vastaan. Monien kärsimysten ja vaiheitten jälkeen nämä hengestään sitkeästi taistelleet miehet olivat turhaan apua etsien samonneet kaksikymmentä penikulmaa, kun he lokakuun 19. p:n iltana näkivät kolme majaa etäällä ja riensivät sinne iloissaan, että pääsivät yöksi suojaan. Sieltä he eivät ainoastaan saaneet suojaa, vaan myös pelastuksensa. Eräästä majasta he löysivät pienen varaston puristettuja kaloja, ja reki, joka oli ulkopuolella, käytettiin polttopuiksi.
Kahden päivän levon jälkeen aikoivat miehet pitkittää matkaansa, mutta olivat niin uupuneita, että päättivät pysähtyä vielä päiväksi. He olivat juuri valmistamassa päivällistä lokakuun 22. p:nä, kun kuulivat majan ulkopuolelta kummallista ääntä, joka muistutti siipien räpytystä. Nindemann meni ovelle, kurkisti ulos ja riensi heti pyssyään noutamaan. Hän oli nähnyt kaksi poroa. Kun hän oli hiipimäisillään ulos, näyttäytyi kynnyksellä — tunguusi!
Tämä haki paikalle kaksi heimolaistaan ja useita rekiä. Reissä oli heillä turkkeja, saappaita ja jäätynyttä kalaa, jota he antoivat hädänalaisille. Nämä söivät ja pukeutuivat uusiin lämpimiin vaatekappaleihin. Nyt heillä ei ollut enää mitään vaaraa. Keskiyön aikaan laittautuivat he hyvin kääriytyneinä rekiin ja luistivat tunguusien kanssa kylään, jossa oli kaksi suurta telttiä ja kymmenen asukasta. Nämä omistivat seitsemänkymmentäviisi poroa ja kolmekymmentä rekeä. Toisessa teltissä kiehui tuoretta poronlihaa padassa. Miehiä kehotettiin käymään käsiksi ruokaan, ja rasvainen liemi kaadettiin puukulhoihin heidän nautittavakseen. Hyväntahtoiset tunguusit tarjosivat heille myöskin teetä. Sitte levitettiin heille lämpimät, pehmeät poronnahkaturkit maahan vuoteiksi. Sellaista yötä he eivät olleet saaneet moneen kuukauteen.
Seuraavana päivänä jatkoivat kaikki tunguusit ja heidän vieraansa rekijonossa matkaa toiseen kylään, tullen perille lokakuun 25. p:nä. Nyt Nindemann toden teolla ajatteli kapteenia ja onnettomia tovereitaan. Hän ei kyennyt vaihtamaan tunguusien kanssa yhtään sanaa, mutta hän koetti selittää heille asemaansa merkkien avulla. Tunguusit nyökyttelivät päätään ja puhuivat keskenään käsittämättömiä sanoja. Mutta vaikka matruusit kuinka moneen kertaan vatvoivat samaa asiaa, eivät he näyttäneet ymmärtävän tahi eivät tahtoneet ymmärtää, peljäten kolkkoa talvista tundraa. Lopulta alkoi Nindemanni itkeä epätoivoissaan. Silloin yrittivät tunguusit lohduttaa häntä, taputtaen häntä olkapäälle ja näyttäen myötätuntoisilta.
Seuraavana päivänä saapui eräs maanpakolainen, jonka nimi oli Kusma. Hän näytti olevan tunguuseja lahjakkaampi, ja Nindemann vetosi hänen kykyihinsä perusteellisesti. Hän näytti käsittävän. Yksitoista harhaanjoutunutta miestä! Hän koetti vuorostaan selittää Nindemannille, että nämä oli pelastettu. Mutta Kusma tarkotti Melvillen joukkuetta, johon myöskin kuului yksitoista miestä. Ja sitten otti hän molemmat matruusit mukanaan Buluniin, missä he marraskuun 2. p:nä tapasivat Melvillen väen.