Kun Melville kysyi heiltä De Longia, alkoivat he nyyhkyttää ja pyysivät saada seurata häntä takaisin pohjoiseen. Hän katsoi heidät liian heikoiksi ja matkusti yksin. Hän tapasi jätteitä De Longin matkalta, lipun, tieteelliset kojeet ja rohtolaatikon, mutta ei voinut lumen ja tunguusien vastahakoisuuden takia pitkittää etsiskelyä.
Vasta maaliskuussa 1881 lähetettiin useita hakuretkikuntia Lenan suistomaalle. Ja Melville läksi sinne myös. Silloin tavattiin onnettomista kahdeksan kylmään ja nälkään menehtyneinä. Viimeinen leiripaikka oli lumen peitossa. De Longin käsi pisti esiin lumesta ikäänkuin osottaakseen paikkaa. Hän, tohtori Ambler, Collins, kiinalainen ja matruusit olivat osittain teltin verhoamina. He olivat viimeiseen asti koettaneet pitää tulta vireillä. Pakkanen oli ahdistanut heitä. Parilta oli palanut kädet ja vaatteet — he olivat ryömineet niin liki tulta. He olivat leikelleet palasiksi nahkasaappaat, käristäen niitä tulella nälkänsä lieventämiseksi. Collinsin kasvot oli peitetty huivilla, nähtävästi olivat sen viimeisen palveluksen tehneet De Long ja tohtori Ambler. Kapteenin päiväkirja ja lyijykynä olivat maassa. Hänellä ei ollut riittänyt voimia viimeisen muistiinpanon jälkeen pistää kynää taskuunsa. Mutta päiväkirjasta näkyi, että he olivat lokakuun 9. päivän jälkeen seuranneet Nindemannin ja Norosin jälkiä. Heidän voimansa kuluivat loppuun. He laahautuivat eteenpäin askel askeleelta. He keittivät lientä kaisloista. "Uskon kuitenkin, että Jumala auttaa, ja ettei hänen tarkotuksensa ole antaa meidän kuolla nälkään."
Pari kertaa oli De Long merkinnyt, että intiaani oli ampunut riekon, joka jaettiin kaikkien kesken. Toisena päivänä oli merkitty ainoastaan: "Ei ole mitään syötävää, mutta pysymme miehuullisina. Oi, auta meitä, Jumala!" Lokakuun 11. p:nä: "Emme kykene kävelemään. Ei mitään poltettavaa". 13. p:nä: "Emme jaksa ponnistella vastatuuleen ja jäämme tänne nälkäkuolemaan." Muuan matruusi menehtyy. Kapteeni lukee Isämeidän hänen sielunsa rauhaksi. "Hirveä yö lumimyrskyssä."
16. p:nä, sunnuntaina: "Aleksis (intiaani) lopussa." Jumalanpalvelus. 17. p:nä: "Aleksis kuolemaisillaan. Tohtori kastaa hänet. Minä luen rukouksen sairaiden puolesta. Collins täyttää tänään neljäkymmentä vuotta. Aleksis kuoli päivänlaskun aikana väsymykseen ja nälkään. Me peitimme hänet lipulla teltin alle."
Paria päivää myöhemmin leikkaavat he puoli telttiä kaistaleiksi, joita kietovat jalkojensa ympäri. 21. p:nä näkivät tohtori ja kapteeni erään matruusin kuolleeksi välissään. Puoleltapäivin kuoli toinen matruusi. Henkiinjääneet ovat liian heikkoja hautaamaan vainajia jäähän. He vain siirtävät ruumiit ulos, päästäkseen näkemästä niitä. Seuraavana sunnuntaina luettiin ainoastaan osa jumalanpalveluksesta, ja sitten etsittiin polttoaineksia yöhön asti.
Lokakuun 24.: "Julma yö." Sitte kaksi sanatonta päivää. 27. p:nä mainitaan erään matruusin tekevän kuolemaa, ja seuraavana päivänä, että hän on kuollut. 29. p:nä kuolee taaskin matruusi.
Lokakuun 30. p:nä, sunnuntaina, 140 päivää "Jeannetten" tuhoutumisen jälkeen, ei enää pidetä mitään jumalanpalvelusta. Viimeisiksi sanoikseen kirjotti De Long, ennen kuin kynä luisui hänen kädestään: "Boyd ja Gortz kuolivat yöllä. Collins henkitoreissaan."
Kolme vuotta "Jeannetten" haaksirikon jälkeen löydettiin Kap Farewellin läheltä joukko esineitä, jotka olivat kuuluneet tähän laivaan. Ne olivat jäätyneet jäämöhkäleen sisään, ja niiden alkuperästä ei voinut olla mitään epäilystä, kun tavattiin m.m. ruokatavarain luettelo, jonka oli De Long omakätisesti vahvistanut allekirjotuksellaan, selonteko "Jeannetten" veneistä, pari öljykangashousuja, joihin oli merkitty "L. Noros", ja kynttilänvarjostin, jossa oli Nindemannin nimi. Oli selvää, että nämä esineet olivat kulkeutuneet jään mukana koko matkan Uuden Siperian saarilta Grönlannin eteläkärkeen, ja kenties olivat ne tällöin tulleet suoraan yli pohjoisnavan. Tiedettiin myöskin, että suuri paljous ajopuita, jotka kerran olivat muodostaneet metsiä. Siperian jokien rannoilla, keräytyi alituiseen Grönlannin rannikolle.
Kaikesta tästä ja monista muista maapallon pohjoisen patalakin reunoilla havaittavista merkeistä teki eräs norjalainen, Fridtjof Nansen, sen johtopäätöksen, että keskeytymättömän merivirran täytyy liikkua Beringin salmen seuduilta Grönlannin itärannikolle.
Nansen päätti käyttää tätä virtaa hyväkseen. Toiset olivat menneet pohjoiseen Atlantin puolelta, ja virta oli ajanut heidät takaisin. Hän tahtoi alottaa vastakkaiselta puolelta ja saada virran avukseen. Toiset olivat peljänneet ja välttäneet ajojäitä. Hän aikoi tavottaa ne ja hyvällä antautua vangiksi. Muut olivat menneet sopimattomilla laivoilla, jotka olivat pähkinänkuoren tavoin rusentuneet jääkenttien väliin. Hän päätti rakennuttaa laivan, jonka sisäänpäin viettävät kyljet eivät antaisi jäälle mitään otetta. Mitä pahemmin jää puristaisi, sitä varmemmin kohoaisi tämä laiva ylös vedestä ja kulkeutuisi jään selässä vahingoittumattomana virran myötä.