Palmikoiduista pajunvesoista tehdyn gondoolin tulee olla pyöreä, tilava, luja ja kevyt, varustettu katolla, jonka päällä ilmapurjehtijat voivat seistä tekemässä havaintojaan kuten rintasuojan reunustamalla lavalla. Luukusta päästään alas gondooliin, jossa on makuusijat kahdelle miehelle. Kattoon on kiinnitetty pieniä vitsaskirjahyllyjä, ja parista ikkunasta avautuu näköalaa. Seinissä on runsaasti taskuja ja silmukoita kaikenlaisille kapineille. Kuuden paksun köyden varassa riippuu gondooli kantorenkaassa. Kahdeksan 70 metrin pituista painolastiköyttä riippuu ilmalaivasta lieventämässä sysäyksiä, siltä varalta että tuuli äkkiä painaa pallon maanpintaa vasten. Ne voidaan myös sivaltaa poikki, jos pallo menettää niin paljon kaasua, ettei se kykene kannattamaan ilmassa koko painoitustaan. Kaikki nämä laahus- ja painolastiköydet vastaavat yhteensä noin 1.000 kiloa.
Pallon arveltiin voivan pysyä ilmassa kolmekymmentä päivää. Mutta saattoihan tapahtua, että se joutui tyveneen tai ajautui takaisin napaseudun ahtojään yli. Sen vuoksi oli oltava varustautuneita jättämään ilmapallo ja lähtemään paluumatkalle yli jään. Siitä syystä otettiin mukaan kelkkoja ja lumikenkiä, teltti, purjekankainen vene ja kolme kivääriä ampumatarpeineen. Sadaksi päiväksi lasketut ruokavarat sullottiin säkkeihin ja taskuihin kantorenkaan yläpuolelle.
Kuinka laitettaisiin ruokaa ja saataisiin jotakin lämmintä tuolla ylhäällä kylmässä? Siihenkin oli keino; valmistettiin erikoinen keittokoje, jonka tuli riippua nuorassa syvällä ilmapallon alla. Tarvitsi vain asettaa rasiallinen lihamöykkyjä, kala-annos tai lientä pataan, pitää väkiviinalamppu täytettynä ja laskea koko laitos gondoolin alapuolelle. Narusta vetämällä saatiin tuli lamppuun, ja kun ruoka oli kiehunut tarpeeksi kauvan, voitiin letkun avulla sammuttaa liekki ja sitten vetää ylös keittokoje.
Eikö noilla rohkeilla ilmapurjehtijoilla ollut mitään keinoa tietojen antamiseksi lennossaan matkansa kulusta? Kyllä oli; he ottivat mukaansa kolmetoista korkkipoijua, joiden ympäri oli kierretty kuparilankaa ja sisälle sovitettu metalliputki kirjesäiliöksi. Poijut olivat numeroittuja, ja isoin aiottiin heittää ulos, kun oltaisiin päästy pisimmälle pohjoiseen.
Ja eräällä tavalla voitiin lähettää kirjotettuja kirjeitä suoraan halki ilman. Tähän tarkotukseen ostettiin viitisenkymmentä kirjekyyhkystä, parasta rotua. Ilmamatkalla asustaisivat kyyhkyset kevyissä vitsashäkeissä, jossa niillä oli pieniä aluminiumista tehtyjä vesikaukaloita ja pikku vasuja jyvien, herneiden ja rapsinsiementen säilyiksi. Kyyhkyset otettiin mukaan Huippuvuorille.
Niin, kaikki oli hyvin harkittua. Kokonainen teos on kirjotettu tuon matkan pelkästä varustamisesta. Kahden seuralaisensa kanssa piti Andréen nousta ilmaan Tanskalaissaarelta Huippuvuorten pohjoisrannikolta heinäkuun alussa, jolloin aurinko on näkyvissä yötä päivää. Silloin voisi aina ottaa valokuvia, jos purjehtisi yli tuntemattomien saarten. Alituinen auringonpaiste pitäisi kaasun pallossa samalla lämpöasteella, ja kantovoima pysyisi siten muuttumattomana niin kauvan kuin pallo oli ylhäällä.
Andrée oli varma matkan onnistumisesta. Niin, parhaassa tapauksessa kävisi kaikki kuin tanssi. Eräällä ilmapallomatkallaan, Göteborgista Gotlannille, hän oli viilettänyt neljäkymmentä penikulmaa kolmessa tunnissa. Sellaisella vihurilla hän pääsisi navalle yhdeksässä tunnissa. Tavallisella tuulella kulkisi sen matkan parissa päivässä. Niin, jos hänellä olisi onnea sään suhteen, ja jos hän saisi hyvän etelätuulen Huippuvuorilta ja muutenkin kaikki kävisi myötäisesti, niin hän voisi olla viikon kuluttua Beringin salmella taikka jossakin kohti Aasian tai Amerikan pohjoisrannikkoa. Mutta "tuuli puhaltaa minne se tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, etkä tiedä, mistä se tulee tai mihin se menee".
Ruotsissa herätti hanke ensin hämmästystä, sitten ihailua ja lopuksi ihastusta. Mutta mistä saisi Andrée rahat? Tarvittiin kaksisataatuhatta markkaa. No, Alfred Nobel tarjoutui merkitsemään puolet, kuningas Oskar, joka anteliaasti kannatti kaikkea, mitä tutkimusmatkoiksi sanottiin, avusti neljänneksellä, ja muut lahjottivat lopun.
Kun kaikki oli valmista, matkusti Andrée Huippuvuorille. Tanskalaissaarelle rakennettiin mahtava, vajan näköinen talo ilmapallon suojaksi, sitä täytettäessä. Heinäkuun lopulla oli pallo täytettynä, ja nyt odotettiin vain etelätuulta. Mutta tuuli puhalsi alati pohjoisesta tai lännestä. Päivät kuluivat, sumu ja lumiräntä eivät parantaneet toiveita. Odotettiin turhaan. Suotuisaa tuulta ei vain tullut. Vuodenaika kävi myöhäiseksi. Hänen täytyi kääntyä takaisin. Pallo tyhjennettiin, kaikki tavarat sullottiin kokoon, ja sitten hän matkusti Tukholmaan. Jotkut pilkkasivat häntä, mutta useimmat ihailivat hänen maltillisuuttaan. Varat, jotka tarvittiin uuteen yritykseen, merkittiin Ruotsin miesten keskuudessa heti. Toukokuun puolivälissä seuraavana vuonna piti hänen palata Tanskalaissaarelle.
Toukokuun 12. p:nä 1897 jätti hän Tukholman ainiaaksi. Lähtö tapahtui nyt aivan hiljaa. Häntä oli usutettu tarpeeksi, ja saattoi käsittää, että hän nyt nousisi ilmaan, meni se sitte syteen tai saveen. Kesäkuussa vallitsi Tanskalaissaarella sama kiire kuin edellisenäkin vuonna. Heinäkuun alussa oli kaikki valmiina, ja odotettiin vain etelätuulta. Koitti sunnuntai, heinäkuun 11. p. Jo kello kolmelta aamulla näkyi vedenkalvossa pientä viriä Hollantilaisniemen edustalla. Se oli etelälounainen tuulahdus ja voimistui hetki hetkeltä.