"Eikö täällä sitte ole niin hituistakaan, jota voisimme polttaa? Ahaa, odotappas, onhan meillä luotiliinan puutela ja kehä, johon tela on kiinnitetty. Noudappa ne heti tänne."
Säälittä kävimme särkemään tätä Muhamed Isan nikkaritaiteen mestariteosta ja pilkoimme sitte puukoillamme kehän palasiksi; märät lastut panimme syrjään, sisemmät kuivat hidut käytimme polttopuuksi. Niistä tuli vallan vähäinen kasa. Vain pari kerrallaan uskalsimme uhrata, ja repäisemällä jonkun tyhjän lehden muistikirjastani saan ne palamaan. Nuotiomme on pieni ja mitätön, mutta lämmittää juur' ihanasti, ja kätemme sulavat taas. Aivan valkean yli kuuristuneina kökötämme siinä ja pidämme sitä mitä säästeliäimmin vireillä, vain silloin tällöin laskien lastun lisää. Riisun vaatteet päältäni, kiertääkseni niistä veden ja nipin näpin kuivatakseni niitä; Rehim Ali paahtaa vaippaani, joka on toivoni yön varalle; turkit saavat olla omilla oloillaan. Kuinkahan pitkältä onkaan vielä aamun sarastukseen? Ah, vielä useita tunteja! Tela ja kampi on meillä vielä varalla, mutta pitkälle ei tälläkään vähäisellä puuvarastolla päästä, ja väristen ajattelen hetkeä, jolloin pakkanen pakottaa meidät uhraamaan mastonkin ja teljot. Minuutit matelevat niin vitkaan; me emme puhele paljoa keskenämme, odotamme vain aurinkoa. Kunpa nyt vain vaatteemme edes vähänkin kuivaisivat, niin voisimme keittää äimärissä vettä, saadaksemme hiukkasen lämmintä ruumistamme piristämään.
Ja kuitenkin oli meillä täysi syy iloita siitä, että niinkin hyvin olimme selviytyneet. En ikinä tule unhottamaan Lake Lightenia, Wellbyn ja Deasyn järveä! Se oli pitänyt meille seuraa monen päivän ajan, sen ranta oli riistänyt meiltä seitsemän hevosta ja nähnyt ystäväimme lähtevän viime postin kera kotio. Loistavan ihanana oli tämä järvi ilmautunut eteemme, kirkkaissa keveissä väritunnuissa kylpien, mutta myöskin sysipimeänä kuin hauta yön syleilyssä. Kuvastelevana ja kirkkaana oli se päilynyt hehkuvan kesäpäivän loistossa; mutta oli se näyttänyt meille hampaitansakin, huikaisevan valkeita vaahto- ja tyrskehampaitaan. Tuonaan olimme miltei paistua auringon helteessä sen mittaamattoman syvillä, kristallikirkkailla, keväänvihreillä vesillä keinuessamme; nyt olimme paleltua sen rannalla purevassa talvipakkasessa. Tuonaan se oli päilynyt niin tyvennä, että tuskin oli uskaltanut puhua, jottei sen rauhallista lepoa olisi häirinnyt, nyt riehui riihattomalla raivolla! Sen rannat olivat meille tarjonneet heinää, lähdevettä ja polttoainetta, mutta yöllisistä purjehtijoista oli järvi tuntunut miltei loppumattomalta; itäranta oli koko päivän mittaan paennut edestämme, olimme nähneet päivän nousevan, laskevan ja sammuvan purppuraliekkiseen mereen, jopa nähneet kuunkin kulkevan lyhyen uransa, ennen kuin saavutimme matkamme määrän, missä tyrsky jylisi ja sulki meidät märkään syleilyynsä. Suurenmoisen purjehduksen olimme tehneet, vaiherikkaan ja jännittävän; kolmasti oli henkemme riippunut hiuskarvasta, kun olimme tehdä haaksirikon hiekkaisilla särkillä; sillä jos olisimme niillä ankkuriin käyneet, niin tuskinpa olisimme rantaa saavuttaneet, ennen kuin kätemme olisivat pelastusrenkaisiin käpristyneinä halvautuneet jääkylmässä vedessä. Ihmeellinen järvi! Vain jak-härät, villiaasit ja antiloopit löytävät turvapaikan rannoillasi; vain jäätiköt, lumiaukeat ja ikuiset tähdet kuvastuvat pinnallasi, ja hiljaisuuttasi häiritsevät vain omat aaltolaulelmasi ja ne voitonriemuiset sotahymnit, joita länsimyrsky soittelee smaragdinvihreillä vesikielilläsi!
Nyt toki olimme sentään vielä hengissä ja ehjin jäsenin maalla, ikävöimme vain aamunsarastusta, kitsastelimme valkeaamme ja syötimme sitä vain joskus uudella lastulla, jottei se tyyten sammuisi. Unesta ei voinut olla puhettakaan, muuten olisimme paleltuneet kuoliaiksi. Monesti torkahdimme kotvaseksi, siinä lepattelevan valkean ääressä kykkiessämme, ja Rehim Ali hyräili vaihteluksi jotakin laulun pätkää, jotta aika vinhemmin kuluisi.
Juuri istuin syvissä mietteissä, että kuinkahan suloiselta lasi kuumaa teetä nyt maistuisi, kun Rehim Ali hätkähtää ja parkaisee:
"Tuli tuolla kaukana!"
"Missä?" kysyin hiukan uskomattomana.
"Tuolla, pohjoisessa päin, rannalla", hän vastaa ja osottaa jotakin himmeästi loistavaa pilkkua.
"Sehän on tähti", sanon minä, hetkisen tirkisteltyäni kiikarilla yön pimeyteen.
"Eikä ole, se on vuorenharjanteen tällä puolen."