Niin piirrämme eteenpäin myrskyistä selkää. Silloin kavahdamme kauhun lyöminä pystyyn, sillä me kuulemme takanamme mahtavain, toisiaan piekseväin aaltojen kohun. Tuo jynkkä jylinä lähenee, minä käännyn ympäri — meidän täytyi armotta hautautua hyökyaaltojen vyöryväin ja vaahtoisten harjojen alle. Lännessä näen vielä viivästyneen, heikon kajastuksen pakenevasta päivästä; sen valjut säteet tunkeutuvat lähenevän aaltovuoren lävitse värjäten sen smaragdinvihreäksi. Myrsky pieksää vaahtoa ja antaa meille vilvoittavan huuhteen. Jo saavuttaa meidät aalto — mutta se nostaa veneen lempeästi ylös, ja sitte vyörymme jälleen eteenpäin kohti itäistä rantaa, jota Rehim Ali ei enää usko meidän saavuttavan.
Nyt on purje liidunvalkea kuutamossa, sen pinnalla liikkuu varjoni ylös ja alas veneen liikkeiden mukaan. Rehim Ali on puolikuoliaana pelosta, hän on käpertynyt kokoon kuin siili veneen pohjalle ja kaivanut kasvonsa matkavaippaani, jottei näkisi hurjistunutta järvenselkää. Hän ei sano enää mitään, hän on altistunut kaikkeen ja odottaa nyt vain viimeistä hetkeään. Mahdotonta oli määritellä matkaa itärannalle, eikä sille laskeminen varmaankaan käynyt päinsä ilman haaksirikkoa. Jos rannalla oli kallioita ja kareja, niin murskautuisimme hitusiksi tyrskyssä, ja jos taas ranta laskeutuisi matalasti, niin täytyisi meidän mennä kumoon ja viskautua kuin korkkipalanen valtavien vyörylaineiden kera maalle.
Tässä epämääräisessä yöllisessä sekasorrossa hohti niemekkeen kärjen ympärillä valkea tyrsky; se on rajumpi kuin edellinen, sillä aallot ovat sitä suuremmat mitä avarammaksi ulappa käy takanamme. Minä koetan päästä tyvenen puolelle, mutta myrsky ajaa meidät takaisin ulos selälle, ja ennen kuin olemme ehtineet ajatellakaan, olemme jälleen kaukana maasta. Nyt käy yhä kylmemmäksi, mutta minua ei vilusta, kiihotus on liian suuri, onhan henki kysymyksessä! Turhaan tähystelen väkeni tulimerkkiä; eivätkö he ole totelleet käskyäni, vai olemmeko niin kaukana rannasta, ettei tulta enää voi erottaa? Saan onneksi takatuhdon irti ja istun pohjalle, missä edes vähän olen suojassa läpikylmäävältä puhurilta. Takanamme kuun rikkonainen ura ulapalla tekee aallot entistä vielä kamalamman näköisiksi; nyt niistä on tullut jättiläisiä, ja etumainen peittää nyt silmistämme kaikki muut.
Yön hetket matavat edelleen; kuu laskee. Nytkös vasta on sysipimeätä; tähdet vain kimaltelevat kuin tulisoihdut korkealla yllämme, muuten on mustaa kuin seinä. Oikea käteni lepää kohmettuneena peräsimellä; luulisi veneen lentävän itää kohden, mutta aallot vyöryvät ohitsemme, ne ovat meitä vielä joutuisammat. Tavantakaa kysäisen Rehim Alilta, eikö hänen kissansilmänsä kanna aina itärannikon tyrskyyn saakka. Hän katsahtaa pikimältään laidan yli, sanoo sen olevan vielä määräämättömän kaukana, ja kätkee kasvonsa jälleen vaippaani. Jännitys kasvaa, tapahtuipa mitä hyvänsä, niin lähenemme joka tapauksessa hetkeä, jolloin vene voimatonna viskautuu rannalle. Toivon järven olevan niin suuren, että hurja kulkumme voisi kestää aina päivänkoittoon asti; mutta se on mahdotonta, niin suuria järviä ei Tibetissä ole; meillähän on vielä koko yö edessämme, ja tällaisella huimaavalla kiiruulla ennättää hirvittäviä matkoja.
On jotain kammottavaa ja samalla mahtavaa moisessa vauhdissa, kun aallonharjoja voi pimeästä eroittaa vain siinä silmänräpäyksessä jolloin ne kohottavat venettä, sitte seuraavassa sekunnissa kohisten vyöryäkseen edelleen. Ei muuta kuule kuin niiden pauhun, kuulen ulvonnan ja vaahdon sihinän etuvantaita vastaan.
"Pidä varasi, Rehim Ali", huudan, "jos huomaat veneen käyneen pohjaan, niin hyppää paikalla ulos ja vedä sitä kaikista voimistasi rantaan!" Mutta hän ei enää vastaa yhtään mitään, hän on kuin kivettynyt kauhusta! Minä puolestani sullon muistiinpano- ja luonnoskirjojani pieneen laukkuun.
Mutta, mitä se on? Kuulen jylisevää pauhua, joka voittaa yksin myrskyn mylvinänkin, ja läpi sysimustan pimeyden erotan jotakin vaaleamman reunan tapaista aivan lähellä. Sen täytyy olla rantatyrsky. "Purje alas!" huudan niin kovaa, että äänijänteeni miltei katkeavat, mutta Rahim Ali on kuin halvattu, hän ei hievahda paikaltaan. Päästän touvin irti ja purjeen lepattamaan ja lyömään samassa silmänräpäyksessä kuin vene jysähtää pohjaan ja istuu kiinni kuin naulattu.
"Hyppää veteen ja vedä vene rantaan", karjaisen, mutta hän ei tottele; läimäytän häntä selkään, mutta hän ei huomaa sitä. Silloin isken häntä kaulukseen ja viskaan hänet yli laidan, juuri kun lähin hyökyaalto vyöryy ylös, täyttää veneen, paiskaa sen kumoon ja kastelee minut ihoon saakka. Silloinhan voin minäkin yhtähyvin hypätä ulos, ja vasta nyt tajuaa Rehim Ali asemamme ja auttaa minua kiskomaan venettä tyrskyn pyörteestä ylös rantaan. Turkit ja vaippa ovat yhtä läpimärät kuin me itsekin, ja pitkän etsiskelyn jälkeen löysimme kaikki tavarat, jotka olivat seilanneet omia teitään.
Olimme puolikuolleita uupumuksesta ja jännityksestä; sellaisessa rasituksessa tässä ohkaisessa ilmassa hengästyy vallan piloille. Nousimme muutamalle hiekkakummulle ja istuuduimme, mutta jäinen, läpitunkeva tuuli ajoi meidät jälleen pystyyn. Eiköhän vene tarjoisi meille suojaa? Meidän täytyi vain kiskoa irti pultit, jotka pitivät sen molempia puoliskoita koossa, ja se vihdoin onnistuikin. Yhteisin voimin nostimme toisen puoliskon pystyyn, laskimme sen vinoon yhtä teljolautaa vastaan ja kyyristyimme sen taakse. Olimme peräti jäykistyneet; eikä ihmekään, sillä vesi jäätyi vaatteissamme, niin että ne ritisivät, kun vain vähänkin liikahti. Voi kuulla, kuinka vesi veneen pohjalla muuttui jääksi; turkkini oli kankea kuin lauta ja mahdoton käyttää. Käteni ja jalkani olivat aivan turrat; meidän oli pakko jälleen kohennella itseämme, jottemme peräti jäätyisi. Muu ei tässä auttanutkaan. Veneenpuoliskon turvin kiskoin jaloistani kashmirsaappaani ja sukkani, Rehim Alin täytyi hieroa jalkojani; mutta vasta kun hän avasi tshapaninsa ja hyvän aikaa lämmitti jalkaparkojani paljasta ihoansa vastaan, tunsin niissä jälleen eloa. —
Ei elon merkkiäkään missään! Tyrskyn pauhinan takia meidän täytyi huutaa, jotta ymmärtäisimme toistemme puhetta. Miten voisimme yöpyä täällä 16 asteen pakkasessa ja vaatteet läpimärkinä, jääpanssareiksi jäykistyneinä? Oliko meissä hengen riepuakaan, kunnes päivä vihdoin koittaisi? Rehim Ali häviää pimeyteen etsimään polttoainetta, mutta palajaa tyhjin käsin. Ilokseni huomaan, että paperossikoteloni ja tulitikkuni vielä ovat käyttökelpoisessa kunnossa; minä olin seissyt vedessä vain rintaan asti, silloinkin kun viimeinen hyökyaalto oli tehnyt parhaansa kastellakseen minut ihoa myöten. Sytytän siis paperossin ja annan Rehim Alillekin yhden, jotta hän sillä virittäisi itseään henkiin.