Minä käännyn katsomaan ja näen lännessä sen solan yläpuolella, jonka yli olimme muutamia päiviä takaperin kavunneet, korkeita, vaaleankeltaisia tomu- ja hietakasautumia, jotka pian paisuvat 30 asteen kohdalle yli taivaanrannan; ne nousevat nopeasti, sulautuvat synkeäksi pilveksi ja peittävät näkyvistä lännen vuoret. Tosiaan on länsimyrsky lähenemässä.
Mutta vaara ei ole meille suuri, sillä pääsemmehän poikkeamaan maihin missä tahdomme; tulitikkuja meillä on, nuotion saadaksemme, ja dshapkak-kasveja saa kaikkialla polttoaineksiksi; emme siis kärsi vilua, vaikkapa olisikin 16 astetta kylmää, ja ilman ruokaahan voisimme kerran olla.
"Vielä emme mene maihin; kenties on leiri ihan lähellä; soutelehan pois, Rehim Ali — ei, maltas, pystytä masto ja vedä purje pingolle ennen kuin myrsky joutuu, niin saamme apua lopputaipaleelle. Jos tuuli tuimenee liiaksi, niin laskemme maihin."
Vielä vallitsee kuolonhiljaisuus. Mutta nyt ilmestyy ensimäinen airut, vedenpintaa pitkin kiitää väre, tuuli tarttuu purjeeseen, pullistaa sen palloksi ja tasottaa sen kaikki poimut; vene syöksyy eteenpäin ja vanavesi kiehuu pyörteenä. Pysyttelemme eteläisen rannan puolella; siellä on joukko lantaita sekä hieta- ja somerikkoniemekkeitä. Eräällä tuollaisella kielekkeellä istuu pari mustia hanhia; ne tirkistelevät meihin kummissaan, viilettäessämme niemen nenitse, pitäen meitä kai valtaisena vesilintuna, joka ei kykene ainoalla siivellänsä lentämään. Nousee jo aallokkoa; kiidämme erästä koillisessa kuvastuvaa nientä kohti — voi kiusan paikkaa, vettä on kölin alla vain metrin verran. Mutta jos joudumme karille, niin vene pirstoutuu; sen öljytty purjekangas on pingotettu kuin rummun nahka; minä käyttelen sen vuoksi peräsintä mikäli irti lähtee ja hipaisen niemekettä riehuvan hyökyaallokon keskessä — yritys onnistuu ja seuraavassa silmänräpäyksessä olemme ulohtaalla, avoimella ja syvällä vedellä, joka lainehtii tasaisemmin.
Nyt näyttäikse itäkoillisessa kauvas järveen pistäytyvä niemeke; mutta sinne on pitkä taival, ja me olemme vaahtoavalla ulapalla, missä lakkapäät myrskyävät yhä rajumpina, yhä voimakkaammin pauhaten. Koko järvi kiehuu hurjana vilskeenä; jos vain eheinä ja onnellisesti saavutamme tuon niemekkeen, niin pääsemme tuulensuojaan ja voimme laskea maihin. Niin, meidän täytyy laskea maihin, jos vain suinkin mahdollista! Sillä myrsky on nyt niskassamme; se yltyy yltymistänsä, masto nauskuu; en uskalla enää pitkittää kulkua kiinnisidotuin skuutein. Meillä on mitä mainioin peräntakainen, keulapäässä roiskii ja tohisee, takanamme kiehuu ja viuhuu, silmät on pidettävä auki: jos katkee masto, joka jo taipuu kaarena, niin vene keikahtaa kumolleen, täyttyy heti vedellä ja pulahtaa upoksiin pohjalastinsa painamana. Äärimäiseen hätään on meillä kaksi pelastusrengasta.
Rehim Ali istuu veneen etu-osassa. Hän pitelee kiinni mastosta, nousee seisaalleen, tähystelee eteenpäin ja ilmottaa, että tuon keltaisen hiekkaniemekkeen takana on järvi yhtä aukea kuin länsipuolellakin! Kaikki on ollut pelkkää näköhäiriötä, me emme voi saavuttaa itärantaa ennen kuin meidät hämy kokonaan kietoo. Eikö olisi parempi laskea maihin ja odottaa päiväntuloa? Kyliä, me laskemme maihin ja haemme suojaa tuon niemekkeen takaa!
Aurinko laskee, myrsky kiihtyy, sen vonkuna kajahtelee etelän jylhistä rotkoista, hieno vaahto lentelee aaltojen yllä kuin pyrstötähden häntä, hetki on peräti arveluttava ja jännittävä. Tomupilvet ovat hälvenneet, läntinen taivaanranta kajastaa epäselvänä. Aurinko lähestyy sitä kuin sula kultakuula, ja koko seutua kirkastaa kaamean aaveellinen hohde. Kaikki punertaa paitsi mustansininen, valkoreunainen järvi. Idässä nousee yö, tummanvioletteja varjoja kohoaa vuorten takaa, mutta ylimmät vuortenhuiput ja kaiken yli ulottuva kärki T häikäisevine lumikenttineen hohtavat tulipunaisina synkkää taustaansa vasten, kuin lasiset tulivuorenkeilat, joiden sisustaa hehkuvat laavavirrat valaisevat; pari pilvenriekaletta ajelehtii itään päin, kilpaillen heleällä rusollansa altaan välkkyvien lumikenttien ja jäätikköjen kauneuden kanssa. Purje hohtelee kaikin punavivahduksin, ja aaltojen latvoilla väräjää purppurainen kuohu, kuin halkoisimme verimeren pintaa.
Aurinko laskee; nyt palajaa purjeen ja vaahdon väri valkeaksi, ja piankin hiipuu korkeimmiltakin lumikentiltä häipyvän iltaruskon viimeinen hengähdys. Yö hiipii edemmä länttä kohti ja sitten ei ole enää missään päivästä merkkiäkään.
Rehim Ali istuu kyyristyneenä veneen pohjalla, meidän keinuen, kiikkuen ja mutkitellen kiitäessämme eteenpäin niemekettä kohti. Vielä erotamme kaikki piirteet tarkkaan ja selvästi. Minä ohjaan veneen ulos tyrskyistä, niemekkeen ympäri, mutta epäröin sitte tuokion; helppoa olisi päästä tyvenen puolelle; mutta ei — nyt käy kaikki hyvästi — kuu paistaa niin kirkkaasti, ja ennen kuin se laskee olemme ehkä saavuttaneet uuden niemekkeen.
Pihisevässä pyörteessä ja tohisevassa vaahdossa kiidämme ohi nokan, ja silmänräpäyksen perästä oli jo liian myöhäistä painaa tyvenen puolelle, vaikka kuinka mielellämme sinne olisimme yrittäneet, sillä tyrskyn pauhina kuoli äänettömiin takanamme, ja edessämme oli meillä uudestaan avoin, sysimustana ammottava ulappa, jota kaukana paarsi tuskin huomattava maansuikale, eteläisen rannan monilukuisista murakummuista ulos puikahtava uusi niemeke.