"Vaaraa ei ole vähintäkään; me soudamme rantaan päin, sehän ei ole enää kaukana, ja silloin on meillä vain pikku matka leirille."
"InshalIah! Mutta rantaan voipi olla taivalta enemmän kuin näyttää.
Bismillah!" huudahti hän ja kävi jälleen käsiksi airoihin.
Kello kahdelta oli järvi ihan kirkas kuin lasilevy; vuoret toivat siihen ihmeellisiä, sekavia kuvaisia. Ihan päätä pyörrytti, järven väri oli nyt sama kuin taivaan, tuntui kuin olisi oltu leijumassa heleänsinisessä eetterissä keskellä haaveellista renkaanmuotoista kiertotähteä. Pohjoisessa oli takanamme avautunut mahtavan vuorenharjanteen kuvasarja, ikuisen lumen kattamine latuskaisine, korkeine sukkuloineen. Aurinko poltteli hehkuvan kuumana, Rehim Ali pyyhkieli otsaansa, paperossini haiku pysyi liikkumattomana ilmassa, vain vene ja aironvedot nostattivat veden pinnalle kareita — kaikki oli hiljaista ja rauhallista kuin vuoristoon viivästynyt jälkikesän päivä.
"Luoja meitä hämärältä varjelkoon", tuumi Rehim Ali, "on vaarallista olla järvellä vielä auringonlaskun jälkeen."
"Älähän murehdi!"
Nyt tapasi luotausliina 29 metrin päässä pohjan ja seuraavalla kerralla 10 metrin. Neljännestunnin kuluttua hyppäsimme maihin.
Piirsin pohjoisista vuorista panoraman, Rehim Alin järsiessä leivänkannikkaa, jonka oli varovaisuudessaan ottanut mukaansa.
Neljännestä vailla neljä lykkäsimme veneen jälleen vesille. Kahden tunnin kuluttua täytyisi hämärän olla käsillä, mutta silloinhan näkisimme rannalta leirinuotion loimon. Järven itäpää näytti aivan likeiseltä; mutta siinä helposti pettyi kangastuksen takia. Soudimme jonkun aikaa itäkoillista kohti rantaa pitkin. Olisihan toki merkillistä, jos tänään ei tulisikaan länsituulta; ehtimän takaa kysäisin Rehim Alilta, jolla oli läntinen taivaanranta edessään, oliko siellä päin taivas sees vai eikö jo näkynyt länsimyrskyn oireita.
"Ei, ei ole myrskyä tekeillä", vastaili hän levollisesti.
"Mutta nyt se sentään tulee", arveli hän tuokion kuluttua, "ja pahanapa tuleekin!"