Keväällä 1905 pyöri mielessäni alituiseen ajatus uudesta Tibetin-matkasta. Kolme vuotta oli kulunut isänmaahan palaamisestani; työhuoneeni alkoi jo käydä minulle liian ahtaaksi; kun iltaisin kaikki kävi hiljaiseksi ylt'ympärillä, olin kuulevinani tuulen huminassa kehotuksen: "Tule jälleen takaisin erämaan hiljaisuuteen!" Ja aamuisin herättyäni kuuntelin väkisinkin, eivätkö ulkona jo karavaanikellot kajahdelleet. Aika vieri, suunnitelma kypsyi ja pian oli kohtaloni ratkaistu; minun täytyi palata aavikoitten avaraan vapauteen ja päästä Tibetin lumipeitteisten vuorten välisille väljille tasangoille. Ellei noudattaisi tätä sisällistä ääntä, kun se puhuu voimakkaasti ja selvästi, niin antautuisi häviöön ja turmioon; täytyy heittäytyä tämän näkymättömän käden ohjattavaksi, uskoa sen jumalalliseen alkuperään ja myöskin itseensä, ja alistua siihen kalvavaan kaihoon, jota tuottaa uusi ero kodista niin pitkäksi aikaa ja epätietoisiin vaiheisiin.
Edellisen matkan tuloksista julkaisemani tieteellisen teoksen lopussa ("Scientific Results") lausuin mahdottomaksi antaa perusteellista kuvausta Tibetin sisäosasta, sen vuoristoista ja laaksoista, sen joista ja järvistä silloin kun vielä kovin suuria alueita maasta pysyi tyyten tuntemattomina. "Näin ollen", sanoin siinä, "pidän parempana lykätä sellaisen selonteon täydentämisen kunnes palaan matkalta, jolle tuotapikaa olen lähtemässä." Sen sijaan että olisin eksynyt olettamuksiin tahi hämmennyttänyt tuloksia aineksien puutteessa, tahdoin mieluummin omin silmin nähdä nuo tuntemattomat Pohjois-Tibetin tienoot ja ennen kaikkea sen laajan alan aivan tutkimatonta maata, joka leviää ylemmästä Brahmaputrasta pohjoiseen ja jonka kautta eivät ole kierrelleet europalaiset eivätkä intialaiset "punditit", maassasyntyneet tutkimusmatkailijat. Sen verranhan oli jo ennakolta varmaa, että juuri tämä ala käsitti muutamia kaikkein suurimpia ja hauskimpia ongelmia, mitä vielä oli jäänyt Aasian fysillisessä maantieteessä ratkaisematta. Siellä täytyi löytyä yksi tahi useampia vuoristojonoja, jotka kulkivat yhdensuuntaisesti Himalajan ja Karakorumin kanssa; siellä täytyi löytyä huippuja ja harjanteita, joita tutkijan katse ei ollut konsanaan kohdannut; turkoosisiniset suolajärvet kuvastelivat sen laaksoissa ja syvyyksissä monsuunipilvien herkeämätöntä lentoa koillista kohden ja sen eteläisiltä reunoilta täytyi solua vesirikkaita jokia milloin koskina vaahdoten, milloin rauhallisina uomassaan lipuen. Siellä epäilemättä asusteli nomadiheimoja, jotka keväisin jättivät talvilaitumensa ja kesäisin kuljeskelivat ylätasangoilla, kun uusi ruoho oli alkanut rehottaa karusta maaperästä. Mutta asuiko siellä vakinainen väestö, oliko siellä luostareita, joiden katolta joka päivä lama täsmällisesti kuin aurinko huusi munkkeja rukoukseen puhaltamalla simpukankuorta, sitä ei tiennyt kukaan.
Turhaan selailtiin uudemman ja aikaisemman ajan tibetiläistä kirjallisuutta selitysten saamiseksi; ei nähty mitään muuta kuin joitakuita mielikuvituksen luomia arveluita valtavan vuoriselänteen olemassaolosta, aivan arvottomia, koska ne eivät vastanneet todellisuutta eivätkä voineet nojautua mihinkään tosiseikkoihin. Sitä vastoin olivat juuri jotkut matkailijat kulkeneet tuntemattoman maan ohitse pohjoisessa ja etelässä, idässä ja lännessä; niitä olin itsekin. Mutta jos tarkasteli karttaa, joka osotti matkustusreitit Tibetin halki, niin saattoi melkein johtua luulemaan, että me kaikki olimme tahallamme karttaneet sitä suurta valkeata täplää, jota äskettäin julkaistussa englantilaisessa kartassakin peittää ainoastaan sana "Unexplored", "tutkimaton." Siitä saattoi päättää, ettei tämän maan halki kulkeminen voinut olla helppoa, koska muutoin aikojen kuluessa tietenkin joku olisi sinne joutunut.
Teoksessani "Aasian erämaissa" olen seikkaperäisesti kertonut, millaisia epätoivoisia ponnistuksia tein syksyllä ja talvella 1901 tunkeutuakseni matkustusreitiltäni Selling-tson ja Panggong-tson välillä etelään. Halusin muun muassa saada tilaisuuden päästä tutkimaan jotakuta tahi joitakuita niistä suurista järvistä, jotka intialainen punditi Nain Sina 1874 oli löytänyt Keski-Tibetissä ja joita sen koommin ei ollut nähnyt kukaan muu kuin alkuasukkaat. Jo edellisellä matkallani olin uneksinut Induksen lähteen löytämisestä; mutta minulle ei ollut silloin sallittua sitä saavuttaa. Tämä salaperäinen piste ei yhä vieläkään ollut saanut oikeata paikkaansa Aasian kartalla — mutta jossakinhan sen toki täytyi olla löydettävissä! Siitä päivästä asti, jona suuri makedonialainen Aleksanteri (v. 326 e.Kr.) voitokkaine joukkoineen kulki tuon valtaisen virran yli, on kysymys virran lähteen määräämisestä aina pysynyt maantieteellisen tutkimustyön päiväjärjestyksessä.
Oli niin mahdotonta kuin tarpeetontakin ennakolta laatia yksityiskohtaista suunnitelmaa matkaa varten, jonka kulku ja kehittyminen olivat epätietoisempia kuin koskaan ja näyttivät riippuvan olosuhteista, joita ei mitenkään voinut hallita. Piirsin tosin Tibetin kartalle edessäni olevan matkani todennäköisen suunnan, jotta vanhempani ja sisarukseni suunnilleen tietäisivät missä oleskelin. Jos tätä karttaa vertaa todelliseen matkustusreittiini, niin havaitsee kyllä kumpaisessakin tapauksessa samat alueet kosketelluksi. Mutta kehitys ja yksityiskohdat ovat olleet kokonaan toisenlaiset.
Kirjotin Intian silloiselle varakuninkaalle, lordi Curzonille, ilmotin hänelle suunnitelmani ja pyysin kaikkea sitä tukea, mitä pidin välttämättömänä saavuttaakseni suotuisia tuloksia epävarmassa, hiljakkoin sotatilaan joutuneessa Tibetissä.
Pian sain seuraavan kirjeen, jonka painatan lähettäjänsä luvalla:
Varakuninkaan palatsi, Simla, 6. p. heinäk.
Hyvä Tohtori Hedin!
Kuulen suurella mielihyvällä, että seuraatte neuvoani ja tahdotte ennen ihmeellisten matkojenne päättymistä tehdä vielä yhden suuren retken Keski-Aasiaan.