Olen ylpeä saadessani niin kauvan kuin vielä olen Intiassa suoda Teille kaiken sen kannatuksen, mitä vallassani on, ja pahottelen ainoastaan, että tulen paljoa ennen suuren retkenne päättymistä jättäneeksi nämät seudut, sillä aikomukseni on palata kotimaahan huhtikuussa 1906.
Mutta nyt suunnitelmaanne! Näen että Te tulette Intiaan vasta ensi keväänä; kenties minulla silloin vielä on onni tavata Teitä. Olen huolehtiva siitä, että kunnollinen maassasyntynyt topografi on valmiina liittymään seuraanne, ja samaten olen asettava käytettäväksenne tähtitieteellisiin havaintoihin perehtyneen miehen, sekä toisen, joka pystyy suorittamaan sääopillisia töitä. Molemmat tulevat olemaan valmistuneita Teidän saapuessanne.
En osaa arvata mille kannalle Tibetin hallitus tulee asettuneeksi siihen aikaan kun Te Intiaan tulette; jos se pysyy jatkuvasti ystävällisenä, niin yritän luonnollisesti hankkia Teille tarpeellisen luvan, passin ja luotettavan saattueen.
Vakuutan että minulle on mitä suurin ilo kaikin tavoin tukea suunnitelmianne.
Ystävyydellä Curzon.
On helposti käsitettävää miten tärkeäksi minulle koituisi tämä toimekas suojelus ja apu varakuninkaan taholta. Erityisesti ilahutti minua se, että saisin ottaa mukaani maassasyntyneitä topografeja, jotka olivat harjaantuneita mittaustöihin; sillä heidän työskentelynsä kautta tulisi laadittava kartta arvatenkin verrattomasti arvokkaammaksi. Minä itse taasen vapautuisin näistä kovin paljon aikaa vaativista moninaisista puuhista ja voisin häiriintymättömästi omistaa työni fysillis-maantieteellisiin tutkimuksiin.
Tämä suosiollinen kirje suosituksenani läksin viidennelle matkalleni Aasiaan. Lordi Curzon oli kylläkin Intiaan saapuessani jo jättänyt paikkansa, ja Englannissa piti piakkoisin päästä peräsimeen uusi, pääministeri Sir Henry Campbell-Bannermanin johtama hallitus. Mutta lordi Curzonin lupaukset oli annettu Englannin kuninkaan nimessä, enkä vähääkään epäillyt, että vapaamielinenkin ministeriö pitäisi ne arvossa.
Lokakuun 16. p:nä 1905, samana päivänä, jona kaksitoista vuotta aikaisemmin olin lähtenyt matkalleni "Seikkailuihin Keski-Aasiassa", jätin jälleenkin rakkaan vanhan kotini Tukholmassa. Paljoa epätietoisemmalta kuin silloin tuntui minusta nyt, näkisinkö jälleen kaikki omaiseni; kerranhan täytyy meitä ympäröivän ketjun kuitenkin katketa! Suotaisiinko minun vieläkin löytää kotini muuttumattomana?
Matka kävi Konstantinopolin ja Mustanmeren kautta turkkilaiseen Armeniaan, suoraan Persian halki Seistaniin ja Belutshistanin aavikoitten poikki Rushkiin asti, missä saavutin intialaisen rautatieverkon läntisimmän haaran. Belutshistanin kaiken pölyn ja paahteen perästä tuntui minusta Ouetta raikkaalta, ihanalta keitaalta. Toukokuun 20. p:nä 1906 läksin tästä kaupungista, kuljin neljässä tunnissa 1680 m korkeudelta alas ainoastaan 100 m merenpinnan yläpuolella olevaan seutuun ja sain jo Sibissä illalla kokea 38° C hellettä. Seuraavana päivänä jatkui matka Industa ja Satledshia pitkin Samasatan ja Batindan kautta Umbalaan; ja minä olin nyt, vuoden kuumimpana aikana, ainoa europalainen junassa. Lämpömäärä nousi aina 41,6°, siis samaan astelukuun, jonka olin vähää ennen havainnut Belutshistanissa; mutta täällä siimeisissä rautatievaunuissa se oli paljoa helpompi sietää. Koko vaunua suojellaan auringon välittömältä paahteelta alasriippuvien varjostimien katoksella; kuitenkin on paras välttää vähääkään koskettamasta vaunun ulko-osia — ne ovat nimittäin hehkuvan kuumat. Kaksi ikkuna-aukkoa on katettu hienoista juurisäikeistä punotulla kudoksella, jota vesi automatisesti valelee, ja ilmatorvesta syöksyy tuuli tuon kostean ristikon läpi sisälle. Sellaisen ikkunan ääressä oli minulla keskipäivälläkin vain 28,5°, joten minulla ei siinä suhteessa ollut mitään valittamista. Muutamissa pysähdyspaikoissa tapaa oivallisia ravintoloita, ja alkuasukkaita kulkee mukana junassa kaupiten matkan varrella limonadia ja lasikirkasta jäätä.
Silti kaipaa Intian helteisiltä, kuivuneilta tasangoilta ylös vuorille ja niiden raikkaaseen, puhtaaseen ilmaan. Kalkasta vie pieni kapearaiteinen rata 6,5 tunnissa 2160 m korkeuteen, Simlaan, varakuninkaan kesäkaupunkiin ja englantilais-intialaisen armeijan pääkortteriin. Tie on viehättävimpiä ja suuremmoisimpia, mitä maan päällä löytyy. Mitä uhkarohkeimpina mutkina kapuaa pikku rata ylös jyrkkiä seinämiä, alas rotkojen rinteitä, pistäytyy ahtaisiin, syviin notkoihin, kohoaa huimaaville vuori-ulkonemilIe, joiden äärimäiseltä kielekkeeltä juna miltei näyttää tahtovan syöksähtää ilmaan, johtaa yli siltojen, jotka painonsa alla narskuvat ja notkuvat, piiloutuu sysimustiin tunneleihin ja ilmestyy jälleen häikäisevään päiväpaisteeseen. Kuljetaan laakson sivua, jonka pohja häämöttää syvällä jalkojemme alla, sitten yli harjanteen, joka suo vapaan näköalan molemmin puolin, ja taaskin pitkin jyrkän seinämän pengertä, jonka korkeudesta näkee tuon ihmeellisen polvittelevan radan useampia kerroksia alapuolellansa. Melkein joka toinen minuutti vaihtuu maisema, uudet kuvat ja perspektivit, uudet näkökulmat ja valaistukset seuraavat toisiansa, pitäen matkustajan huomiota herkeämättä jännityksessä. Tohiseva kulku käy 102 tunnelin kautta; enimmät ovat aivan pieniä, mutta pisin on 1406 m mittainen.