"Mitäs se sitte tietää — tässähän on järvi melkein tyyni?"
"Tässä käy särkkä ulos järveen, master, me saamme siitä suojaa!"
"Hyvä, silloin olemme pelastetut; soutakaa hitaasti, kunnes vene tarttuu kiini!" Se tapahtuikin pian, purje laskettiin alas ja masto otettiin irti. Riisuimme saappaat ja sukat jalasta, astuimme veteen ja vedimme veneen kuivalle. Mutta suolaisessa ja aina 5 asteeseen jäähtyneessä vedessä kuoleutuivat jalkani niin, etten enää jaksanut seistä, vaan olin pakotettu istumaan ja käärimään ne vaippaani. Olimme löytäneet verraten kuivan kohdan, tosin läpeensä kostean, mutta sittenkin parhaan paikan mitä saatavissa oli. Sillä ylt'ympäri oli vettä, ja ranta oli tavattoman matala. Miten pitkältä todella kuivalle oli, sitä ei käynyt päättäminen; vielä kauvas maalle päin ulottui heikosti kimalteleva kuun kuvainen.
Minun koetellessani hieromalla herättää jaloissani jälleen eloa, laahasivat toiset tavaramme kurjaan suolasaareemme. Sitte pantiin vene kahtia ja molemmat puoliskot asetettiin suojaksemme. Kello 9 oli meillä -0,5 astetta ja sydänyön aikaan -8 astetta; kuitenkin oli täällä lämpimämpää kuin edellisinä päivinä, sillä järvivesi säilyttää vielä hiukan kesä-ilman lämmöstä. Muhamed Isa oli tyhjästä arkusta valmistanut uuden telan telineineen ja kehineen luotausnauhaa varten; se tietysti nyt käytettiin polttopuuksi.
Jälleen kaivoimme esiin eväslaukun ja vesikannut, joimme pikarin tulikuumaa sokerivettä toisensa jälkeen ja koetimme kuvitella mielessämme, että se oli teetä. Niin kauvan kuin tulta oli, emme palelleet — mutta sitte, millinen yö! Kello 10 tienoissa oli tuuli tauvonnut — nyt tuli yöhalla. Me sijotimme allemme pelastusrenkaat, jottei tarvinnut istua pelkän suolapohjan päällä; Robertilla oli turkit, minulla vaippa, ja Rehim Ali sai kietoa purjeen ympärilleen. Hän nukkui kyyrysillään, kuten muhamettilaisten tapa on, ja hän nukkui todellakin! Robert ja minä kierimme itsemme kerälle, mutta mitäpä se auttoi? Vilukuolema silmien edessä ei saa unta! Minun jalkani olivat tosin aivan turrat, mutta tämäkin lohdutus oli enemmän hirtehisen huumoria. Nousin pystyyn, tömistin suolapintaa ja koetin marssia "paikalla", sillä tilaa oli sangen niukalta. Lauloin, viheltelin, hyräilin laulunpätkää ja matkin susien ulvontaa koetellakseni, vastaisivatko ne. Mutta ympäristö pysyi mykkänä. Kerroin Robertille kaskuja, mutta ne eivät häntä huvittaneet. Kerroin seikkailuista, joihin ennen olin joutunut susien ja myrskyjen kanssa, mutta nykyisessä asemassamme ei niistä ollut rohkaisemaan. Turhaan tähystelimme tulia; ei millään äärillä näkynyt mitään. Kuu läheni taivaanrantaa. Tuuli oli tyyten kuollut. Vähitellen vaikeni lepoon asettumien suolalaineiden soinnukas sipinä rantaa vasten — epätoivon synnyttävä hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Meitä paleli niin, ettemme joutaneet susiakaan muistelemaan, pari kertaa korotimme huikean huudon, mutta äänemme katkesivat siihen paikkaan synnyttämättä kaikua; kuinka ne silloin olisivatkaan voineet kuulua karavaanin leiripaikkaan saakka!
"Nyt on sydänyö, Robert, neljän tunnin perästä on jo päivä."
"Master, näin en vielä ole ijässäni palellut! Jos pääsen elävänä takaisin Intiaan, niin en unohda tätä kauheata kuutamoyötä Dsheshil-kölillä ja nälkäisiä susia rannalla, en vaikka eläisin sadan vuoden ikään!"
"Mitä joutavia! Sinä muistat niitä kaihoten ja iloitset mielessäsi, että olet saanut olla mukana!"
"Perästäpäin kyllä kaikki tuntuu hauskalta, mutta nyt olisi suloista, jos olisi lämpimässä vuoteessa teltassa nuotion ääressä."
"Ilman seikkailuja on elämä Tibetissä liian yksitoikkoista. Mutta ensi kerralla otamme teetä ja puita mukaan!"