"Aijotteko vielä tehdä paljon tällaisia järvimatkoja, master?"
"Aivan varmasti, jos vain tilaisuutta sattuu, mutta pelkään talvipakkasten tekevän niistä pian lopun."
"Tuleekos sitte vielä kylmempi kuin nyt on?"
"Kyllä, tämä ei ole mitään kahden kuukauden perästä tuleviin pakkasiin nähden!"
"Paljonko kello on, master?"
"Kaksi; kohta olemme maanneet kuusi tuntia tässä nevassa."
Torkahdimme taas pikkusen, mutta saamatta minuutiksikaan unesta kiinni; tavantakaa Robert ilmottaa minulle, montako varvasta häneltä on paleltunut. Klo 3 aikaan hän tovin vaijettuaan huutaa: "Nyt ei yhdessä ainoassakaan varpaassa enää ole tuntoa."
"Kohta tulee aurinko!" — Neljännestä yli 4 alkaa heikosti valjeta. Me olemme niin paleltuneet, että tuskin voimme enää päästä pystyyn. Mutta vähitellen sentään kohoamme jalkeille ja tömistelemme jaloillamme. Sitte kyyristymme uudelleen illallisen nuotiomme jäätyneen tuhkan yli. Herkeämättä tähystämme itään päin ja odotamme uutta päivää, joka hitaasti kurkistaa vuorten takaa, ikäänkuin ensin tahtoisi katsella ympärilleen. Klo 5:ltä alkavat korkeimmat vuorenhuiput hohtaa purppuraisina, me luomme jo itsestämme vaaleat varjot veneen pohjaan, ja sitte nousee aurinko kylmänä, kirkkaana ja huikaisevan keltaisena idästä vuorijonon yli. Nyt piristyvät elämän voimat meissä jälleen hitaasti. Rehim Ali on hetki sitten kadonnut, mutta nyt näemme hänen laahaavan suurta puusylystä suolanevan halki, ja kohta on meillä rätisevä, kipunia viskelevä nuotio. Riisumme kosteat ja kylmät vaatteet yltämme, lämmitämme ruumiitamme tulta vasten, ja pian ovat jäsenemme jälleen notkeat.
Silloin näyttäytyy etäältä Muhamed Isan komea vartalo ratsain. Hän sitoo ohjakset heponsa etujalkojen ympäri, jättää sen seisomaan nevan reunaan ja jatkaa jalkaisin matkaa. Silloin kun minua pahimmin paleli, olin sepittänyt mielessäni kelpo ripityksen hänen varalleen, pidettäväksi ensi tapaamisessa. Mutta kun nyt näin oivallisen karavaaninjohtajani edessäni, unohdin koko saarnan, sillä minun täytyi myöntää hänen viivästymisensä syyt perustelluiksi. Karavaania oli vetelä maaperä viivyttänyt niin kauvan, ja miesten oli tarvinnut kantaa kaikki tavarat. Lähdimme nyt yhdessä Deasyn leirille, minne karavaanikin saapui. Kun aurinko puolenpäivän aikaan oli saavuttanut korkeimman asemansa, tapasi se minut vielä unettaren helmassa.
Syyskuun 26. päivän aamulla menetimme vielä kaksi hevosistamme; ne eivät enää jaksaneet nousta jaloilleen ja olivat senvuoksi lopetettavat. Yksi oli kuollut edellisellä leiripaikalla ja yksi kulun aikana. 58 hevosestamme olimme nyt menettäneet 15, mutta 36 muulistamme vain yhden ainoan; nämä luvut puhuvat selvää kieltä muulien etevämmyydestä tällaisilla matkoilla.