Mutta erityisen huvittavia tietoja tästä ensi kohtauksestamme ihmisten kanssa ei heillä kuitenkaan ollut tuotavana.

Teltassa asusti vain vaimo kolmen lapsensa kera. Hän oli kotoisin Gertsen piiristä lounaassa käsin ja oli hän tullut sieltä tänne 25 lyhyessä päivämatkassa. 17 päivää sitten hän oli saapunut molempain miestensä kanssa, mutta kummatkin olivat muutamia päiviä sitte palanneet takaisin Gertseen, täytettyään hänen telttansa villiaasin lihalla. Hän odotteli joka päivä vanhempiaan, joiden oli määrä tulla kolmeksi kuukaudeksi hänelle seuraa pitämään, jolla aikaa he eläisivät metsäriistan, jakin, kiangin ja antiloopin lihasta. Hänellä oli muutamia kesyjä jakeja ja pieni lammaskatras, joita hänen ja vanhimman lapsen oli määrä kaita ja lypsää. Teltan sisustus oli hyvin kurja, mutta sen keskellä kuitenkin paloi lämmittävä valkea. Hänen tietämänsä mukaan oli eräässä naapurilaaksossa vielä neljä muuta telttaa. Tundup Sonamin kerrottua, että me olimme ladakilaisseurue, jonka oli määrä vaeltaa pyhiin paikkoihin, arveli hän meidän valinneen huonon tien ja tehneen paremmin, jos olisimme kulkeneet etelämpää, missä asui ihmisiä. Hänen maantieteelliset tietonsa olivat hyvin vähät. Seutua, jossa me nyt olimme, hän kutsui Gomo-selungiksi. Kullanlöytöpaikat, joiden ohi olimme kulkeneet, sijaitsivat La-shungin maassa, ja leirin n:o 55 vieressä olevaa järveä hän kutsui La-shung-tsoksi. Palvelijani, jotka ennen olivat olleet Länsi-Tibetissä, pitivät näitä tietoja luotettavina, koska olivat jo kuulleet nuo nimet.

Nyt siis jää oli murrettu. Oltuamme 79 päivää kokonaan erotettuina ulkomaailmasta, olivat ainakin jotkut miehistäni nähneet ihmisiä. Mutta tämän yksinäisen naisen, tämän aavikon tyttären, tämän oikean "lady 07 the mountains'in", vuorien neidon jälkeen täytyi tulla hyvinkin pian muita heimolaisia. Ja jälleen neuvottelimme toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä. Tuo nainen asui yksin, hänen kauttaan ei etelään voinut levitä tietoa lähestymisestämme. Toistaiseksi voimme siis ajatella asiaa yhtä levollisesti kuin tähänkin asti, ja vasta sitte, kun olisimme joka puolelta paimentolaisten ympäröimät, joiden keskuudessa huhu pian leviää, täytyisi meidän miettiä matkamme jouduttamista.

Ensi työksemme saimme eläimille lepopäivän, sillä laidun oli hyvä. Ja ihanata oli saada viettää tämä päivä teltan seinien sisällä. Myrsky vihelsi ja ulvoi ruohokossa ja kivien ympärillä. Kaikki, mikä oli irrallaan ja kevyttä, lensi tuulen mukana, ja maaperä näytti jälkeenpäin kuin nuohotulta. Taivas on selkeä ja pilvetön, tuo hurja meno käy vain aivan lähellä maanpintaa, ja siitä voi käsittää, mikä tärkeä merkitys tuulella on maan ulkopinnan uudestamuodostamisessa; jokaisessa sellaisessa myrskyssä muuttavat suunnattomat määrät kiinteitä aineksia paikkaa.

Mutta yöllä myrsky katkesi yhdellä iskulla, ja äkkiä kävi niin tyveneksi että siitä heräsin. Tuntui aivan kuin olisimme leiriytyneet vesiputouksen rannalle, joka äkkiä olisi tauonnut kohisemasta. Ihminen vavahtaa ja kysyy itseltään mitä on tapahtunut, mutta tottuu pian hiljaisuuteen ja tuntee kohinan ja vedon puutteen virkistävän itseään.

Yhdestoista luku.

Ensimäiset ihmiset.

Marraskuun 12. päivän aamulla taas surusanoma: jälleen oli kaksi parasta hevostamme kuollut ja kolmas, joka jo Lehistä saakka oli kantanut kahta Tukholmassa valmistettua arkkua, oli kuolemaisillaan. Kaikki kolme olivat edellisenä iltana vielä olleet terveet ja kuolivat aivan samanlaisiin oireisiin. Niitä rupesi pyörryttämään, jalat eivät niitä enää kannattaneet, ne horjuilivat ja hoippuilivat sinne tänne eivätkä kaaduttuaan enää kyenneet nousemaan pystyyn. Yhä vielä toivoin voivani pelastaa karavaanin rippeet, ja kuvittelinpa jo voivani viedä eläimet Shigatsessa tuoksuvalta apilaalla täytettyjen soimien luo — ja nyt murtuivat juuri ne, joita olimme pitäneet kaikkein väkevimpinä! Nyt oli meillä enää ainoastaan 13 hevosta jäljellä; kohta kävisivät taakat liian raskaiksi eloon jääneille.

Niin pitkälle eivät asiat sentään kehittyneet, sillä näin surkealla tavalla alkanut päivä oli meille vielä ennen laskuaan tuova ilonkin aihetta. Karavaanin jälkiä seuraten ratsastimme kunnaita kierrellen, kunnes syvällä jalkaimme juuressa olevassa laaksossa näimme leirin n:o 60. Olin juuri teltassani, kun Muhamed Isa ilmoitti, että laakson alapäästä Tundup Sonam astui luoksemme kahden tibetiläisen, jalkamiehen ja ratsastajan seuraamana. Hitaasti ja arastellen, aivan kuin peljäten Tundup Sonamin houkuttelevan heitä rosvojen luo, laskivat tibetiläiset pitkät, kömpelöt tuliluikkunsa maahan ja lähenivät varovasti. Tundup oli saanut käyttää kaiken kaunopuheliaisuutensa, ennen kuin oli onnistunut taivuttamaan heidät lähtemään mukaansa. Hän oli kertonut heille meidän olevan pyhiinvaeltajia, jotka saattoivat ylhäistä lamaa Ladakista pyhille paikoille. Silloin olivat he ilmottaneet tahtovansa tulla osottamaan kunnioitustaan "hänen pyhyydelleen" sekä tuoda hänelle rajattoman kunnioituksensa ja hartautensa todisteeksi lampaanmahallisen voita ja toisen vuohenmaitoa. Muhamed Isa, joka oli tottunut seurustelemaan tibetiläisten kanssa, rauhotti heitä siten, että pakinoi ja naljaili teltassaan heidän kanssaan. Sitte saatettiin heidät minun luokseni, he laskivat lahjansa maahan, lankesivat polvilleen, työnsivät kielensä pitkälle suusta ja kumarsivat syvään. Pyhän miehen asentesta he tapasivat europalaisen, mutteivät näkyneet olevan lainkaan tyytymättömiä tähän vaihtokauppaan. Muhamed Isa oli tulkkina. Ensiksi piti heidän kertoa seudun maantieteellisistä seikoista ja sen maan laadusta, jonka halki tiemme kävi. Heidän antamansa tiedot vahvistivat joka suhteessa "vuorten neidon" antamia; molemmat tibetiläiset sanoivat meille, ettemme vielä useihin päiviin tulisi lainkaan näkemään ihmisiä, mutta että joka päivä sivuuttaisimme mustia telttoja.

Vieraittemme ikä saattoi olla 50 ja 40 vuotta. Vanhempi oli suuressa määrin tyypillinen, enemmän apinan kuin ihmisen näköinen; nuorempi näytti monia seikkailuja kokeneelta ja voi yhtä hyvin olla rosvopäällikkö kuin mitä muuta hyvänsä.