Yhä lähempänä kuulin sen purskunan ja läähätyksen kuin höyrysahan puhkinan. Kääntyen satulassani ympäri näin sen olevan minusta enää vain noin 20 metrin päässä, näin sen pienten, villien silmien säkenöivän vimmasta ja hullusta vihasta, se pyöritti niitä, niin että veristävä valkuainen tuli näkyviin. Tässä oli hukka silmänräpäyksen asia! Minä ratsastin niin paljon oikealle kuin mahdollista, koska jaki ensiksi ottaisi minut ja hevoseni sarviinsa! — Nyt jännittivät hevoset koipiaan kuin viulunjänteitä. Tempasin punaisen huuppani päästä ja heilutin sitä taapäin, jotta jaki sen nähtyään pysähtyisi, mutta sepäs sitä ei huomannutkaan. Silloin repäisin vyöni irti riisuakseni turkkini ja viskatakseni ne jakin silmille, sokaistakseni sen oikeana hetkenä, silloin juuri kun se pinnistäisi niskansa alas antaakseen hevoselleni altapäin kuoliniskun. Vielä silmänräpäys, ja jaki tempaisi hevosen koholle, katkaisisi selkärankani ja tallaisi rintakehäni mäsäksi — luulin jo kuulevani luitteni rauskuvan ja ritisevän —, silloin kajahti sydäntä särkevä epätoivon huuto! Nopeasti kääntyessäni katsomaan näin Rehim Alin kohotetuin käsin tajuttomana syöksevän maahan ja jakin kääntyvän suoraan häntä kohti! Elottomana lihakasana miesparka jäi siihen makaamaan, ja minä näin vielä, miten jaki taivutti sarvensa alas ja, sinertävä kieli pitkällä suusta roikkuen, pölypilven sisällä kävi sen kimppuun. Nyt karkasivat kaikki hevoset mikä minnekin, ja vähältä piti, etten pudonnut papurikkoni selästä. Mutta kun muutaman silmänräpäyksen jälkeen jälleen katsahdin taakseni, juoksi jaki yhä vielä pölypilven ympäröimänä laaksoa alaspäin.
"Takaisin katsomaan, onko Rehim Alissa vielä hengen hituistakaan ja voiko hänet vielä pelastaa!" huusin.
"Master, se on liian vaarallista, jaki on vielä lähellä ja voi palata.
Muhamed Isa ja kaikki muut juoksevat jo leiristä Rehim Alia katsomaan."
Mutta minä olin jo kääntynyt ja ratsastin kaatuneen luo. Kurotetuin käsin hän makasi hengettömänä kasvot maata vasten — Robert ja minä ainakin luulimme hänestä hengen lähteneen. Mutta kun olimme likelle tultuamme nousseet satulasta, käänsi hän hitaasti päätänsä ja kauhistunein katsein teki liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Elkää minusta välittäkö, minä olen jo kuollut kuin pölkky!" Emme voineet pidättää hymyämme, kun kääntelimme häntä kuin paistia, tutkimme hänen luitaan ja niveliään ja huomasimme silloin, että poika parka vielä oli käytettävässä kunnossa, vaikka olikin kelpo tavalla ruhjottu. Jaki oli häntä tallannut vasemman lanteen etupuolelle, johon kavio oli jättänyt verisen jäljen.
Kaksi vankkaa miestä kantoi kaatuneen uroon Muhamed Isan telttaan, jossa Robert häntä hyvästi hoiteli. Hän oli vielä useita päiviä kuin huumattuna, niin että jo pelkäsimme hänen seikkailunsa vahingoittaneen hänen järkeään. Hän ei syönyt mitään, ei puhunut, matkalla hänen täytyi ratsastaa ja saada eräs maanmiehensä sairaanhoitajakseen. Muutaman ajan kuluttua, kun hänen päänsä jälleen selveni, voi hän kertoa meille tarkemmin tuosta vaarallisesta kohtauksesta. Nähtyään jakin varustauvan hyökkäämään minun hevoseni kimppuun, oli hän kääntynyt takaisin ja heittäytynyt pitkäkseen maahan. Ehkäpä hänen sinipunervan, tuulessa liehuvan tshapaninsa ärsyttämänä oli jaki heittänyt minut rauhaan, tehnyt odottamattoman rintamakäänteen ja hyökännyt alas taivutetuin sarvin kaatuneen kimppuun. Tämä oli puoleksi tiedottomasti nopeasti vetäytynyt syrjään, ja silloin olivat sarvet, sen sijaan että olisivat sattuneet ruumiiseen, suhahtaneet niin likeltä Rehim Alin päätä maahan, että tämä oli tuntenut jakin purskuvan huohotuksen aivan kasvoissaan. Silloin hän oli menettänyt tajunsa, joka oli palannut vasta meidän häntä lähestyessämme, ja silloin hän oli luullut jakin jälleen olevan kimpussaan! Luullen voivansa tempullaan pelastaa oman rakkaan itsensä, hän olikin tullut meidän pelastajaksemme. Näitten seikkailujen jälkeen, joissa hänellä viime aikoina oli tahtomattaan ollut erikoinen osansa, tunsi hän rajatonta pelkoa Tibetin järviä ja villejä jakeja kohtaan!
Marraskuun 8. päivänä -27 astetta yöllä! Luulisi lämpömäärän alenevan talven yhä lähemmä tullessa, mutta sepä pysyikin samana, mikä suuressa määrässä johtui siitä, että me matkustimme etelään päin. Pienen solan poikki mentyämme saavuimme nyt uuteen pitkittäiseen laaksoon, missä maa oli avoinna kaakkoon päin. Seutu oli rikas riistasta; kaikkialla risteili sen jälkiä maassa, ja kaksi tiellemme sattunutta rohkeata jakia herättivät meissä suurempaa kunnioitusta kuin koskaan ennen. Kuudessa kohdassa näimme suuria villiaasilaumoja, ja lakeuksilla kävivät antiloopit laitumella. Täällä menetimme taas muulin, niin että meillä kumpaakin lajia juhtiamme oli enää vain 16.
Vielä päivämatka, ja me saavuimme tasaiselle maalle. Kuljettuamme suuren valkean kappaleen tuntematonta maata lähenimme Doverin reittiä terävässä kulmassa, vaikka vielä olimmekin koko lailla idempänä sitä. Villi jaki juoksi tiemme poikki, ja me kysyimme itseltämme, mahtoiko se olla eilinen vihollisemme. Paikalla, johon pystytimme leirin n:o 58, löysimme jälleen muutamia tulisijoja, jotka voivat olla vasta parin päivän vanhoja. Jännityksemme ja ikävämme kasvoi päivä päivältä, nyt ei asutun Tibetin äärimäinen raja enää voinut olla kovin kaukana. Kun telttani ovelta annoin katseeni liitää näiden epätasaisten punaisten tai mustain, lumiharjaisten tai lumettomain vuorenhuippujen yli, luulin näkeväni kokonaisen armeijan kysymysmerkkejä tanssivan niiden päällä, mitkä narrinpuvussa ivaten minua siitä, että ilman vartiojoukkoa olin uskaltanut kielletyn maan sydämeen, mitkä kutsuen ja maanitellen, mutta kaikki epäröiden ja tutkivasti katsellen. Askel askeleelta, päivä päivältä lähenimme yhä heikkenevin voimin näiden kaikkien kysymysten ratkaisevaa vastausta. Joka silmänräpäys voi se taivaanrannalla ottaa aseellisen ratsasjoukon hahmon, joka toisi meille devashungin, Lhasan hallituksen, käskyn lähteä heti maasta ja palata takaisin pohjoiseen.
Minä olin vielä heikko tautini jälkeen, menin jo kello 7:ltä maata ja nukuin hyvin, saamatta siitä kuitenkaan sanottavaa apua, sillä yhäti tunsin itseni surkean vähävoimaiseksi. Tsering oli aivan onneton, kun hänen ruuilleen niin vähän kunniaa osotin. "Kuinka sahib voi jälleen voimistua, kuu ei syö", koetti hän minua tavan takaa kehottaa. Se oli veikeä mies tuo Tsering päiväkaudet marssiessaan keppi kädessä itsetietoisena ja juhlallisena kuin kukko pienen osastonsa etunenässä.
Myöhään illalla kuulimme kaameaa pitkällistä sudenulvontaa läheltä. Villeistä, valittavista äänistä voi arvata nälän tehneen pedot yhä rohkeammiksi ja että tuoreen lihan haju niitä kiihotti. Ne olivat lähteemme toisella puolella, ja sinne hiipi Tundup Sonam ampuakseen parveen ja siten säikyttääkseen ne matkoihinsa, vaikkei hänellä pimeässä ollutkaan suuria toiveita satuttaakseen. Pedot tosin vetäytyivät taapäin, mutta olivat yön kuluessa kuitenkin hyökänneet hevostemme kimppuun, jotka olivat paenneet pohjoiseen päin kuin olisi niillä ollut ruutia hännässä. Sieltä ne kuitenkin, hyvän päivämatkan päässä leiristämme, löysivät perään lähteneet miehet, niiden jälkiä seuraten.
Marraskuun 10. päivänä meillä jälleen oli hyvä maaperä ja me näimme itäkaakossa järven, joka keskeltä oli syvänsininen, mutta muuten näytti hohtavan valkoiselta renkaalta. Tämänpäiväisen leirimme, n:o 59, läheisyydessä huomattiin selvästi miehen jäljet, joka oli ajanut viittä kesyä jakia järveen. Jäljet voivat olla korkeintaan kolmen päivän vanhoja ja synnyttivät mitä suurinta jännitystä karavaanissa. Me olimme ehdottomasti aivan lähellä ihmisasumuksia, ja minä muistelin miltei surkutellen sitä lähes 3-kuukautista aikaa, jolloin meidän ei tarvinnut peljätä vihamielisiä ihmisrotuja. Pidimme nyt sotaneuvottelua: pitikö meidän vielä mahdollisimman kauvan välttää kosketusta ihmisten kanssa ja väistää heidän telttejään, jottei meidän ainakaan olisi pakko palata takaisin ennemmin, kuin jokainen yritys tunkeutua etelään kävisi mahdottomaksi? Vai pitikö meidän etsiä ensimäiset paimentolaiset käsiimme niin nopeasti kuin suinkin ja pyytää heiltä apua? Juuri tässä silmänräpäyksessä tuli Tundup Sonam juosten miltei läkähtyneenä: hän oli tietä tarkastellessaan nähnyt lännessä käsin mustan teltan! Heti lähetin hänet kahden muun kanssa sinnepäin ja annoin heidän ottaa mukaansa kourallisen rupioita.