Vielä marraskuun 2. päivänä jatkui myrskyä, siis jo kuusi päivää yhtä mittaa! Olin nukkunut muutamia tuntia, vaikka pakkanen oli yltynyt -29 asteeseen. Nyt voin jo vähän paremmin, mutta olin vielä aivan voimaton. Robert luki minulle muuatta niistä romaaneista, jotka olimme varastaneet Deasyn varastosta; hän oli kovin murheissaan, sillä hänen ratsuhevosensa oli yöllä kuollut. Ja Tsering ja Rehim Ali hieroivat minua aasialaiseen tapaan, jotta voimani palaisivat. Siten tuli neljäs ilta. Kahdeksanviidettä tuntia olin jo ollut vuoteeseen kytkettynä; Tibetin maaperä näytti tahtovan pitää minusta kiinni; tuntui siitä, kuin olisi minun sallittu vain etäältä uneksia etelän "luvatusta maasta"!
Marraskuun 3. päivänä sanoi kai tuulien jumala länsimyrskylle: "kuusi päivää pitää sinun työtä tekemän — mutta seitsemäntenä muuttua hirmumyrskyksi!" Tomua ja hiekkaa satoi ohuen liinakankaan läpi telttaan peittäen kaiken. Miehet, jotka olivat käyneet eläimiä lähteellä juottamassa, olivat saaneet tomurenkaat silmiensä ympäri, ja heidän kasvonsa olivat tuhkaharmaat. Oma mieleni oli kuin jonkun rasittuneen hevosparkamme, joka ei tiedä jaksaako se enää seuraavaan leiripaikkaan. Silloin päätin jäädä muutamien miesten ja vähäisten ruokavarojen kera tänne ja lähettää Robertin ja Muhamed Isan etsimään tuntemattomia ihmisiä noutamaan minua täältä pois. Ei sentään, tahdoin yrittää pysytellä satulassa, sillä tälle viheliäiselle sairasvuoteelle en enää tahtonut jäädä. Päälleni kiskoin koko talvellisen vaatevarastoni: useampia pareja housuja, nahkatakkini, matkavaippani, turkit, nahkalakin ja huupan (bashlikin); siinä oli jo koko tuntuva paino, kun heikoilla, horjuvilla jaloillani kävelin hevoseni luo ja annoin nostaa itseni satulaan.
Seurasimme leiriämme lähellä olevan pienen järven rantaa. Mutta nopeaan tunsin, yritettyäni jo useaan kertaan pudota maahan, että rasitus sittenkin oli liian suuri; pidimme sen vuoksi rupeaman lepoa ja sytytimme tulen. Hetkisen levättyämme ratsastimme jälleen ja näimme vihdoin iloksemme erään kunnaan takaa nousevan karavaanimme nuotiosavuja, joka oli leiriytynyt avonaiselle lähteen partaalle ja sielläkin löytänyt viimekesäisiä tulisijoja, joiden ympärillä virui kesyjen lampaiden kalloja ja sarvia. Jakinlantaa oli runsaasti saatavissa; lähde oli siis villijakien juomapaikkoja. Kolmas osa väestäni oli samaten sairaana, useimmilla oli päänkipuja ja kaikki tunsivat pahoinvointia. Robert yksin oli terve ja hoiteli meitä.
Marraskuun 5. päivänä ihmisjälkiä yhä enemmän ilmautui. Muutamalla leiripaikalla oli jakin luuranko, ja kivien väliin kasautunut tuhka voi olla vasta eilen kylmettynyt. Kapusimme ylös tukalien kunnaiden huipuille, joilta taas kävi tie jyrkkänä laakson-uomaan, mikä vuorostaan päättyi suureen, tulipunaisten kukkulain paartamaan laaksoon. Lähistöltä pisti silmäämme joukko kuoppia, joista jokaisen vieressä oli hiekkakasa! Hiekassa oli nimittäin kultaa, eikä ne siis olleet mitään tavallisia paimentolaisia, vaan kullankaivajia, jotka joka kesä saapuivat tänne kultaa kaivamaan.
Erään laakson alaosassa kuohui maasta esiin lämpimiä lähteitä, joiden lämpömäärä oli +14 astetta, niin että vesi tuntui oikein kuumalta. Mutta muutamien metrien päässä se jo muodosti suuria jääiljanteita.
Seuraavassa laaksossa, jossa kulki jylhien, pengermäisten rinteiden saartama rotkotie, virui valtaisen iso villi jaki ammuttuna maassa, ja sen ympärillä oli tusina meidän miehiämme. Tundup Sonam oli täällä yllättänyt kokonaisen jakilauman, joka oli laskeutunut juomaan laaksoon. Muut eläimet olivat hurjasti paeten laukanneet laaksoa eteenpäin, mutta tämä, johon luoti oli käynyt, oli syössyt ampujan kimppuun, ja ihan viime silmänräpäyksessä oli Tundupin onnistunut kiivetä erään pengermän reunalle. Sen juurelle oli jaki jäänyt neuvottomana seisomaan ja saanut toisen kudin sydämeensä.
Ennenkun se laahattiin pois, valokuvasin sen useilta puolilta. Sitäpä poikaa ei ollutkaan helppo saada "asentoon", koko miestusina sai jännittää kaikki voimansa! Tuo korppimusta eläin painoi räikeästi punaista maaperää vastaan; sen pitkät sivutupsut ovat sille maatessa patjana.
Marrasluun 7. päivänä kuljimme pitkin järven rantaa; oikealla puolellamme kohosi jyrkkiä vuoria teräväreunaisine huippuineen. Kaksi parvea komeita ammonlampaita, toisessa 9, toisessa 5 eläintä, teki uljaita ilmahyppyjä sileillä, huimaavan jyrkillä kallioilla. Jäniksiä nähtiin joukottain, ja monin paikoin murmelien reikiä, joiden asukkaat vielä nukkuivat talvi-untansa. Kaksi tibetiläistä kivipyykkiä todisti meidän löytäneen oikean tien, s.o. sen, jota kullankaivajat käyttivät.
Nyt jätimme tämän vuoristonhaaran oikealle kädelle ja matkasimme järven lakeudeksi avartunutta etelärantaa kohti. Siellä kävi laitumella suuri, ainakin 50 päätä käsittävä jakilauma. 20 antiloopia, jotka karavaani varmaankin oli peljästyttänyt, kiirehti siroin hypyin tiehensä, muistuttaen maata pitkin kiitäviä pilvien varjoja. Kohta ilmautui silmiemme eteen aivan selvinä leirin n:o 50 teltat ja muut yksityiskohdat, ja me olimme siitä vain muutaman minuutin matkan päässä — mutta tämäkin vähäinen etäisyys olisi voinut tulla meille aivan liian pitkäksi, jos kohtalo niin olisi päättänyt!
Sillä vallan telttain vierellä näyttäytyi, aivan eläintemme kanssa ruohoa syöden, suuri musta jaki. Rehim Ali, joka kävi edellä jalkasin, osotti meille sitä, mutta me emme siihen kiinnittäneet huomiotamme. Minä peilasin viime piirteitä teltan asemasta ja piirustin juuri maaperän luontoa karttalehdelle, kun Muhamed Isan teltasta kajahti laukaus ja jaki, johon se silminnähtävästi oli sattunut, hyökkäsi aivan hurjana pohjoiseen päin. Me seurasimme sitä katseillamme ja odotimme, milloin se lysähtäisi maahan. Mutta eipäs, se kääntyi ympäri ja tuli hurjaa kyytiä suoraan meitä kohti! Rehim Alin naama vääristyi mielipuolisesta pelosta, hän ojenteli käsiään taivasta kohti ja parkui: "Allah, Allah, me olemme hukassa!" Pöly tuprusi pedon ympärillä, sen sivutupsut hulmusivat tuulessa ja se painoi sarvensa alas puskeakseen. Vielä pysyin levollisena, sillä luulin ettei se olisi ollut huomannut meitä ja että se jälleen kääntyisi takaisin, mutta se pitikin yhä samaa suuntaa ja kasvoi huomattavasti silmissäni. Rehim Ali juoksi parkuen teltoille päin, mutta kääntyi samalla äkisti ympäri ja kävi — hevostemme peljästyessä hirviötä ja pillastuessa — kiinni Robertin kaakin häntään, toivoen sen lentolystin avulla pääsevänsä luoksemme. Yhä vinhemmaksi kävi hurja meno lakeudella, jaki käänsi vähitellen suuntaansa kaaren muotoon, mutta tuli yhä lähemmäksi meitä ja näytti olevan hulluna raivosta. Hengitys kävi kuin höyrypilvet sen sieramista, turpa melkein viisti maata — se oli valmis sieppaamaan uhrinsa sarviinsa, lennättämään ne taivasta kohti ja sitten polkemaan ne etukavioillaan mäsäksi.