Mitä rajuimman lounatmyrskyn raivotessa lähti karavaani lokakuun 28. päivänä taivaltamaan itäkaakkoa kohti. Yöllä oli taas kuollut muuli; meillä oli siis enää 36 juhtaa, mutta viime katselmuksen jälkeen olivat ruokavaramme vähentyneet lähes kolmella kantamuksella. Ja tässä leirissäkin hyljättiin jälleen liikatavaroita. Itse lennätin menemään Blicher-Clausenin "Sonjan". Istuin Robertin kanssa aamunuotion ääressä miesten satuloidessa hevosia ja huvittelin itseäni sillä, että revin kirjasta lehtiä toisensa perään ja viskasin sitte koko kourallisen tuulen vietäviksi. Kymmenen korppiamme vaivasivat päätänsä miettimällä, mitä kummanlaisia uusia lintuja ne olivat, mutta vetäytyivät vain vähän niiden tieltä syrjään; koiratkin pian luopuivat lehtiä takaa-ajamasta. Vain yksi Tseringin kuormahevosista siitä pillastui ja lähti häntä suorana kiitämään ylös kukkuloille, mistä se sitte vasta runsaan puolen tunnin perästä takaisin saatiin. Sillä aikaa liiteli "Sonja" edelleen vuorien ja laaksojen yli, ja sen lentolystin soin sille kernaasti, sillä koko edellisen illan olin harmitellut, että hän oli jättänyt siivoluontoisen puolisonsa. Varmaankin harvoin on mikään kirja "niin lavealle levinnyt"!
Alavain vuorten välillä olevassa avoimessa lakeassa laaksossa seurasimme karavaanin jälkiä. Ratsastettuamme moniaan tunnin olimme niin läpeensä vilustuneita, että oli pakko muutamalla rotkotiellä pysähtyä ja rakentaa nuotio, pieni valkoinen ladakilaishevoseni oli mainiossa tilassa; pakkasta samoin kuin muitakin vaikeuksia se kohtasi ylevällä tyyneydellä. Iso papurikkoni jolla Lehistä lähdettyämme olin ratsastanut, nautti tavallisesti virkavapautta, koska osotti menehtymisen merkkejä. Tämänpäiväisessä leirissämme ei ollut vettä, luntakin vain eräässä kuilussa. Sittekin olimme mitä hilpeimmällä mielellä, sillä mieheni olivat kahdessa kohdassa havainneet tulisijan jälkiä: kolme kulmittain asetettua kiveä, jotka nähtävästi olivat tarkotetut kattilaa kannattamaan. Mutta niiden käyttämisestä täytyi olla vierähtänyt jo aikoja, sillä kivien välissä ei keksitty tuhkaa eikä hiiliä. Myöskin löydettiin rautainen valinkauha tibetiläistä tyyliä. Niinmuodoin oli siinä aikoinaan majaillut metsästäjiä tahi ryöväreitä!
Kymmenes luku.
Kuumesairaana villin jakin maassa.
Vietettyämme yön 27,2 asteen pakkasessa lähdimme lokakuun 29. päivän aamulla aivan varahin matkaan, löytääksemme niin pian kuin suinkin vettä janoisille eläimillemme. Muuan pieni järvi ja kaksi lähdettä, joiden ohi kuljimme, olivat jäätyneet pohjaa myöten; niistä yhden rannalla oli jakin kallo, joka nähtävästi oli veitsellä rungosta katkaistu; myöskin näimme jälleen pari tulisijaa sekä leirissä n:o 50 polun, jonka kuitenkin villit jakitkin olivat voineet astua. Lähenimme ilmeisesti toisia ihmisiä ja tähystelimme sen johdosta tahtomattamme, näkyisikö missään mustia telttoja.
Seuraavana päivänä myrsky koveni, ja minun piti ponnistaa koko tahdonvoimani voidakseni käyttää käsiäni kartan piirustamiseen. Olin kuin halvattu ja lakkasin selvästi ajattelemasta. Olimme kuin maahiiret, jotka juoksevat kolosta toiseen löytääkseen suojaa tuulelta ja kylmältä.
Lähteelle tultuamme valuttauduin veltosti satulasta ja luulin menehtyväni viluun, ennenkun tuli saatiin tehdyksi. Myöskin Muhamed Isa ja neljä muuta olivat sairaita eivätkä voineet auttaa teltan pystyttämisessä. Kun minun telttani oli vihdoin kunnossa, ryömin sisään ja kävin vaatteineni, saappaineni ja mitä muuten asuuni kuului vuoteeseeni. Robertin ja Tseringin minua lämpimiin peitellessä valtasi minut paha kylmänkouristus, hampaani tärisivät ja tunsin kauheata päänpakotusta. Robert, joka tri Arthur Neven koulussa oli paljon oppinut sairashoitoa, osottihe nyt olevansa oivallinen lääkäri ja kävi minua kaikin tavoin parantelemaan. Tuskin katon alle päästyään hän jo syventyi Burroughs Welcomen lääkeopasta tutkimaan. "Tabloid Brand Medicine Chest" oli, kuten usein ennenkin, avattuna teltassani. Stanley, Emin Pasha, Jackson, Scott ja monet muut matkustajat ovat tätä aivan ihanteellista matka-apteekkia pitäneet yhtä suuressa arvossa kuin minäkin; minun varastoni oli kokoonpantu erityisesti Tibetin ilmanalaa silmälläpitäen.
Kello 10 illalla Robert ja Tsering minut riisuivat. Yö toi taaskin 26,6 astetta pakkasta, myrsky ulvoi kamalasti. Joka toinen tunti Robert koetteli lämpömäärääni, joka jo oli noussut 41,5 asteeseen — siis korkea kuume. Hän aprikoi, kuten minulle myöhemmin kertoi, mitä hänen oikeastaan olisi tehtävä, jos ainiaaksi jäisin leiripaikkaan n:o 51. Unta en saanut, mutta Robert ja Tsering valvoivat vuorotellen vuoteeni ääressä; koko yön läpeensä tuotiin hehkuvia hiiliä ja kynttilä paloi arkun suojassa. Hourailin lakkaamatta, ja mieheni olivat peräti huolissaan, kun eivät vielä koskaan ennen olleet nähneet minua kipeänä.
Seuraavana aamuna kuume oli vähän alentunut, kun Muhamed Isa hiljaa hiipi telttaani tiedustelemaan, miten sahibin laita oli. Hän kertoi Tundup Sonamin keksineen ja ampuneen haavotetun jakin, ja että sen ruumista paloteltaessa oli löydetty kaksi tibetiläistä luotia, joista jaki oli jäänyt henkiin. Myöskin oli jälleen löydetty kolmella kohtaa tulisijoja, jotka voivat olla korkeintaan kaksi kuukautta vanhoja, koskapa vielä oli tuhkaa kivien välissä. Täällä oli siis ollut tänä syksynä metsästäjiä, ja hän oli varmasti vakuutettu, että kohta tapaisimme ensimäiset paimentolaiset.
Ylt'ympärinsä oli haudan hiljaista, myrsky vain ulisi ja vonkui. Leirissä ei kenkään tahtonut häiritä minua, kunnes illalla käskin miesten laulamaan tavallisia iltalaulujaan nuotion ääressä. Avutta en kyennyt nostamaan käsivarttani, makasin vuoteellani tunnin toisensa perään, tirkistellen omituista valaistusta teltassani. Sisällä tuikki steariinikynttilän himmeä liekki, ulkoa paistoi leirivalkean kellertävän punainen loimo ja sinertävä kuutamo. Alakuloisesti ja kaihoavana helisi laulu, ja myrskyn kohina oli sen säestyksenä.