"Menkää rauhassa ja tulkaa takaisin eläintenne kanssa, niistä saatte hyvän maksun."
"Hyvä. Mutta sanokaas, ettekö ole sama peling, joka viisi vuotta sitte tuli kahden seuralaisen kanssa Naktshuun ja jonka kuvernööri pakotti kääntymään takaisin?"
"Kyllä, se olin minä."
"Me itse emme ole teitä ennen nähneet, mutta koko maakunta puhui teistä, ja teillä oli Shereb lama oppaananne. Teillä oli myös suuri karavaani, jossa oli kameeleja, sekä useita venäläisiä palveluksessanne."
"Miten voitte vielä kaiken niin hyvin muistaa?"
"Ah, siitä puhuttiin paljon: olisipa ihme, jos nyt osaatte välttää ryöväreitä."
Tästä sangen vähän imartelevasta kuuluisuudesta minä kohta huomasin, että kun kerran tavallisilla ihmisillä oli niin tarkkoja tietoja minusta, niin kävisi viranomaisille perin helpoksi seurata jälkiäni. Nyt tiesivät siis tibetiläiset jo, että juuri minä, eikä kukaan muu, tunkeuduin kielletyn maan sydämeen! Kuinka nopeaan tämä tosiasia lentäisikään huhun siivillä alas etelään! Kuinka pian tulisikaan devashung kieltämään minua jatkamasta matkaani! Missä murtuisikaan ylpeä aaltomme, kajahtaisi säälimätön "tähän asti, mutta ei etemmäksi!" — taustana suustaladattavat kiväärit ja kiiltävät kalvat? Niin, missä särkyisivät unelmani jälleen pirstoiksi ja toivojeni valtimo lyömästä lakkaisi?
Aamulla, kun pyhiinvaeltajat olivat palanneet, herätettiin minut hyvin varhain ja menin ulos katsomaan markkinoita, jotka kuin taikaiskusta olivat loihditut esiin aavikon sorasta. Aurinko ei vielä ollut noussut vuoriston reunan yli, leiri oli jääkylmässä varjossa, ja ilma oli umpea ja raaka. Nuotioista kohoava savu kiemurteli tukahuttavan paksuina renkaina, joitten lävitse äkkäsin kuusi oivallista jakia selkäänsä sälytettyine puusatuloineen. Tibetiläiset ihantavissa puvuissaan, sapelit, puukot ja kelluttimet kupeilla kilisten, tekivät vilkkaita eleitä ja ylistivät valitulla sanatulvalla röhkähärkiensä erinomaisia ominaisuuksia. Laulun loppu oli, että kaikki kuusi jakia siirtyivät minun huostaani ja että minä sen lisäksi ostin kaksi käärettä tiiliteetä, säkin Bhutan-tupakkaa ja pari lampaanmahallista voita. Robert latoi kirkkaat hopeakolikot telttani ovelle houkutteleviin riveihin, ja tibetiläisten silmät loistivat heidän nähdessään niin paljon rahaa ja kuullessaan hopean heleän helinän. Jotkut tyhjät läkkirasiat ja paperossilaatikot vaelsivat nytkin tavallisuuden mukaan heidän turkkiensa poveen.
"Tunnetteko etelään johtavaa tietä?" kysyin.
"Kyllä, sen tunnemme."