Illan kuluessa päällikkö kävi vieläkin suopeammaksi ja oli sillä tekosyyllä, että hänen täytyi pitää meitä silmällä, ehdottanut että hän seuraisi meitä kolme päivämatkaa. Hän kuitenkin pysyttelisi jonkun matkan päässä meistä eikä — huuhkajan tavoin — ennen liittyisi seuraamme, kunnes tulisi aivan pimeä. Yöksi hän pystytti ylhäältä valkoisen, alhaalta vihreän päälliköntelttansa meidän telttojemme viereen.
Viidessä ja puolessa lyhyessä päivämatkassa kuljimme nyt itäänpäin pitkin Bogtsang-tsangpon vartta osaksi aivan lähellä virtaa, osaksi sen eteläsivun kanssa yhdensuuntaisia laakson-uomia. Yöllä meillä enimmäkseen oli 30 pakkasastetta, jopa joulukuun 12. päivänä -31,5 astetta. Karavaanissa oli nyt, paitsi 18 jakia, enää ainoastaan 11 hevosta ja neljä muulia. Jakit eivät ole tottuneet pitkiin päivämatkoihin, niin että kuljimme hyvin hitaasti itää kohden. Emme voineet jouduttaa kulkua, vaikka kuinka olisimme tahtoneet. Miehistäkin monet sairastelivat, ja apteekkia uutterasti käytettiin. Varsinkin kärsi Muhamed Isa ankaria pääkipuja, ja monta monituista kertaa meidän ohi ratsastaessamme makasi hän seljällään maassa. Hän sai antipyriiniä ja kiniiniä, ja minä neuvoin häntä kulkemaan jalkasin niin vähän kuin suinkin.
Päällikkö kotiutui joukkoomme yhä enemmän eikä enää välittänyt tähänastisista varovaisuustoimenpiteistään. Monesti hän matkalla puhutteli paimentolaisia, mutta hänen telttansa pystytettiin aina meidän telttaimme keskelle. Joka päivä hän kuljetti luokseni yhden tai pari paimentolaista; nämä antoivat tietoja maastaan ja möivät meille maitoa ja lampaita.
Joulukuun 12. päivänä me erosimme Bogtsang-tsangposta ja painuimme kaakkoa kohden. Illalla nousi tuima myrsky ja lämpömäärän minimi laskeusi vain -10,3 asteeseen; edellisenä yönä meillä oli ollut vielä 31,5 pakkasastetta.
Kun yöllä vielä yksi muuli oli heittänyt henkensä ja jäljellä olevia eläimiä oli tavattoman rohkeiden susien vuoksi pitänyt huolellisesti vartioida, läksimme joulukuun 13. päivänä kohti Laghdshandshakin solaa (5,161 metriä korkea), missä keilamainen kivipyykki merkitsee vesijakoa Bogtsang-tsangpon ja Dangradshum-tson välillä. Virran näkee mutkittelevan laaksossaan aina sen päätejärveen Dagtse-tsohon asti; Dangra-dshum-tsota ei vielä näy, mutta kahden valtavan vuoristosarjan välillä voi aavistaa sen altaan löytyvän. Siellä on tuo pyhä järvi, joka niin kauvan oli ollut päämääräni ja jonne olin pyytänyt eversti Dunlop Smithin lähettämään postini. Kaakossa kohoaa vuoriaaltojen merestä kaksi muita vallitsevaa lumihuippua, ja samalla suunnalla näkyy pieni pyöreä järvi, Tang-dshung-tsaka nimeltään, jonka jo Nain Sing oli nähnyt, mutta kutsunut Tang-nshung-tsoksi. Maa tekee aution, ihmisistä tyhjän vaikutuksen; ei karauta ratsastajia sen laaksojen halki meiltä tietä katkaisemaan. Etemmäksi tultuamme kuljimme kahden teltan ohitse, joiden asujamet sanoivat meidän olevan väärällä tiellä, jos Dangra-dshum-tsohon mielimme, koska sinne pääsi neljässä lyhyessä päivämatkassa suoraan eteläiseen suuntaan. Koko Naktsang tiesi, kuten he väittivät, että eräs "peling" lähestyi — huhu, joka kuitenkin oli todennäköisesti levinnyt pohjasta eikä etelästä. Jos postintuoja todellakin oli saapunut järvelle, niin täytyi hänen saada kuulla meidän olevan lähettyvillä, ja hän tulisi meitä silloin etsimään.
Eräältä perin luotettavan vaikutuksen tekevältä tibetiläiseltä Karma Tamdingilta ostin kolme jakia ja sain oppaan, joka saatti meidät kahden vaikeasti kuljettavan solan yli itään päin Raran seutuun, ja joulukuun 16. päivänä Pike-lan (5,169 metriä) yli, muutaman pitkittäisen laakson kynnyksen yli, joka kulkee yhdensuuntaisesti Bogtsang-tsangpon kanssa. Sitte matkasimme itää kohden, painuimme vähitellen etelään päin ja kiersimme siten vuorijonon, joka tähän asti oli ollut oikealla puolellamme.
Kolmastoista luku.
Kymmenen päivää Ngangtse-tson jäällä.
Vietettyäni joulujuhlaa, jonka aattona suureksi mielipahakseni menehtyi uskollinen jarkandilaisratsuni, kuljimme eteläistä suuntaan kahden solan yli, joista toinen on nimeltään Laän-la ja muodostaa vesijakaan Dubok-tson ja Ngangtse-tson välillä. Suurta järveä ei vielä näe, mutta kyllä eteläisenä, sinertävänä taustana sille sen vuorijonon, joka kohoaa järven etelärannalla. Menetimme yhden jakeistamme; se ei ollut menehtynyt, mutta sen etukaviot olivat särkyneet, niin että se oli juossut jalkansa haavoille. Me jätimme sen joukostamme ja lahjoitimme sen alkuasukkaille, jotka olivat lähimpiä leirinaapureitamme. Mutta jakeista monet ja samaten vielä elävistä Lehin veteraaneistamme tarvitsivat kunnolla levähtääkseen, niin että päätin viipyä puolen kuukauden ajan tuon suuren järven rannalla. Tosin oli uskallettua pysyä niin kauvan yhdellä kohtaa Naktsangissa, jossa v. 1901 olin kohdannut niin voimakasta vastusta, sillä sen kauttahan annoimme viranomaisille aikaa järjestää menettelynsä meidän suhteemme. Mutta meidän täytyi levähtää, muu keino siinä ei auttanut.
Kestettyämme yöllä -31,2 asteen pakkasen laskeusimme Laän-laaksoa alas erääseen aivan järven rannalla olevaan kohtaan saakka, missä laakso levenee järvitasangoksi, ja leiriydyimme kuusi taloutta käsittävän telttakylän lähettyville. Koko maaperä on täällä rotanreikien kalvama, välistä niitä näkee kerroksittain toistensa päällä. Jos Keski-Tibetissä arvioisi vaikkapa vain kymmenennen osan rottaa neliömetriä kohti, niin saisi tarumaisia lukuja! Leirissä n:o 97 esim. oli mahdotonta asettaa vuodettani niin, ettei se olisi joutunut useamman reijän päälle, ja aamulla heräsin siitä, että rotat mekastivat ja vikisivät vuoteeni alla ja olivat aika lailla ihmeissään, kun eivät enää päässeet ulos asuntojensa ovista.