Seudun paimentolaiset olivat meitä kohtaan ystävällisiä ja möivät meille lampaita, voita ja maitoa. He sanoivat että Shigatseen vievä suuri tie kulki pitkin järven itärantaa; toinen Ngangtse-tson länsipuolta kaartava tie oli paljon pitempi ja hankalampi. Iso valtatie Lhasaan kulkee itään Shansa-dsongin kautta. Tähän asti oli sitä käyttänyt Nain Sing, jonka reittiä juuri nyt leikkasin, sillä Marku-tsolta, pieneltä pohjoisrannalla olevalta vesialtaalta, käy hänen käyttämänsä tie länsiluoteeseen. Monet paimentolais-yhdyskunnat talvehtivat järvenrannan lakeilla aukeilla, varsinkin eteläsivulla. Paimentolaiset eivät koskaan kulje järven ylitse, vaikkapa sen kautta säästäisivät aikaa, sillä he eivät luota jäähän, ja uusin oppaamme ei tahtonut millään mokomin saattaa meitä järven yli, vaan varotti meitä heikosta jäästä. Hänen tiedonantonsa tuntuivat minusta sitä todennäköisemmiltä, kun hän sanoi järven olevan suolaisen, ettei sen vettä voi juoda ja etteivät siinä elä kalat eikä vesikasvit.
Mutta jollain tapaa oli pitkää lepoaikaa hyväksi käytettävä. Yhtenä alkuperäisen matkasuunnitelmani tarkotuksista olikin ollut tutkia sitä maata, joka ympäröi Nain Singin v. 1873 löytämiä keskusjärviä sekä toimittaa luotauksia yhdessä tai useammassa järvessä niiden syvyyden mittaamiseksi. Jos jää kesti, niin voin kulkea järven yli ja luodata avannoista. Kaksi miestä siis lähetettiin tutkimaan jäätä; 100 askeleen päässä rannasta se oli 28 sentimetrin vahvuista, 200 askeleen päässä 26 sentimetriä ja 300 askeleen päässä vielä 25,5 sentimetriä. Päätin sen johdosta alkaa lähimmässä kohdassa pääkortteeristamme lähtien.
Leiriin jäivät Robert ja Muhamed Isa valvomaan omaisuuttamme ja hoitamaan eläimiä. Tosin lienee ollut uskallettua jakaa juuri nyt karavaani kahteen osaan, mutta minä en voinut olla toimetonnakaan puolta kuukautta. Pääkortteerissa oli kaikkea mitä tarvitsimme: paimentolaisia, laidunta, vettä ja polttoainetta; paikalla näkyi olevan jonkunlainen merkitys, sillä laaksossa oli pyöreä mani-keko ja muutamalla vuorenharjanteella Robert löysi "sankangin" eli erakkoluolan, jonka eteen oli rakettu pieni kivimuuri. Siellä asui lama Togldan tavallisesti kesät, saaden elatuksensa lähistössä olevilta paimentolaisilta korvaukseksi siitä, että mutisi taikalukuja pahojen henkien manaamiseksi ynnä rukouksia karjan menestymiseksi. Pohjoisrannalle oli meillä puolentoista tunnin matka, ja siellä todistivat lukemattomat leirisijat paimentolaisten kesävierailuista. Siellä sijaitsevat heidän telttansa mainioitten laidunmaitten keskellä, päin etelän aurinkoa ja suoraan edessään tuo suuri järvi, jota ankarat myrskyt monesti myllertävät.
Me varustimme mukaamme muonaa kymmeneksi päiväksi minulle ja puolelle tusinalle ladakilaisia. Kaksi elävää lammasta otettiin mukaan; miesten piti ottaa Robertin pieni teltta, mutta minä tahdoin maata toisen veneenpuoliskon alla; veneeseen sälytettiin koko muonavarasto, vuode, turkit ja koneet, ja sitä piti lykätä, kuin rekeä jäätä pitkin. Veneen piti myöskin olla turvanamme, jos jolloinkin uskaltaisimme ohuelle jäälle. Valkoinen penikka sai tulla mukaan minulle seuraksi. Minun poissaollessani asui Robert minun teltassani, missä barografi ja termografi tikittivät arkkujeni päällä.
Iltapäivällä joulukuun 29. päivänä ratsastin siis Ngangtse-tson luo, missä leiri n:o 98 pystytettiin rantavallin suojaan muutaman altaan partaalle. Itäkaakkoon päin on maa avoin, mikäli silmä kannattaa; järven itäranta häipyy miltei näkymättömiin, länsirantaa ei ylipäänsä näe ollenkaan; lounaassa kohoaa lumivuoria, joiden aavistaa olevan Nain Singin "Targot Lhan lumihuippujen" nimellä ristimän vuoriston. Rabsang oli kamaripalvelijani, Bolu kokkini; he panivat tilapäisen majani kuntoon; rakennusaineeksi käytettiin veneen toinen puolisko, valokuvauskoneeni jalka ja huopapeitto. Päivälliseksi sain lampaanlapaa, hapanta maitoa, leipää, appelsiinimarmelaadia ja teetä, poltin sitte intialaisen Chevot-sikarin ja katselin järvelle, jota oli määrä perusteellisesti tutkia seuraavien päivien kuluessa.
Joulukuun 30. päivä, sunnuntai, valkeni pakkasyön jälkeen (-25,1 astetta) säteilevän kirkkaana. Pesemiseen ja pukeutumiseen oli majani jotenkin ahdas, mutta viimein valmiiksi tultuani voin ilahuttaa mieltäni ja ruumistani istumalla nuotion ääressä päivänpaisteessa ja katselemalla suurta järvenpintaa. Kuormasto pantiin pian lähtötuntoon, vene saatettiin alas jäälle ja pidettiin kahden jalaksen avulla tasapainossa, kuuden miehen lykätessä sitä sivuilta ja takaa. Mutta jää teki meille suurta kiusaa. Jäätyessä irtautunutta suolaa oli kokoontunut jäälle kuin kuivaa perunajauhoa, välistä muodostaen yhtenäisiä kenttiä, välistä kasaittuen valleiksi ja harjanteiksi, joihin jalakset ja köli takertuivat kiinni. Sitä säikkymättä me uurastimme eteenpäin suuntaan Et. 9° It., missä olin pienen mustan kalliokielekkeen määrännyt maamerkiksemme. Ensimäinen avanto hakattiin jäähän; tämä oli 21,5 sentimetrin vahvaa, ja järven syvyys jään yläreunasta mitattuna ainoastaan 4 metriä.
Hetken vielä kuljettuamme neuvottelimme — minä huomasin, ettemme tällaisella menolla mihinkään päässeet. Irrotimme jalakset veneen alta ja laitoimme itsellemme kolme yksinkertaista kelkkaa, joille kullekin sälytettiin kolmas osa kuormasta. Ja sillä tapaa suoritettiin jälleen lyhyt taival, minun astuessani jalkasin. Seuraavassa avannossa syvyys oli 5,7 metriä — todennäköisesti allamme oli yksi noita tavattoman matalia suolajärviä, jommoisia niin usein olin tullut tuntemaan Koillis-Tibetissä. Jälleen pidettiin neuvottelu; telttamme kulkivat niin hitaasti, ettemme voineet päästä lainkaan järven yli, saatikka kulkea sen poikki useampaan kertaan. Sittekun molemmat kauvas taaksepäin jääneet kuormakelkat olivat saavuttaneet meidät, lähetin yhden miehen Robertin luo noutamaan meille enemmän väkeä sekä kaikki vanhojen arkkujen puuaineet, mitä karavaanissa vielä oli jäljellä.
Sillävälin irrotimme molemmat veneen laitaan kiinnitetyt sinkkiset anturalevyt, joiden väliin mastotuhto oli ollut kiinnitettynä. Ne köytettiin nyt kahden yhteensidotun tuhtolaudan anturoiksi; tämän merkillisen ajopelin kylkiin kiinnitettiin kaksi pitkää aisatankoa, niin että ne muodostivat terävän kulman, johon vetoköysi solmittiin. Tuhdoille levitettiin useampaan kerrokseen Trapetsuntissa ostamani kaukasolainen "burkha". Luotauskonetta, kaukoputkea ja kaikenlaisia muita tarvekaluja varten kiinnitimme aisojen väliin riippumaton. Valmiiksi tultuaan koje herätti yleistä ihailua; siitä kun tätä omaperäistä rekeä vain hiukankin tyrkkäsi, juoksi se itsestään hyvän matkaa eteenpäin. Nyt sai vene ylenkatseelliset jäähyväiset, ja Rabsangin yksin hinatessa vetoköyttä olkansa yli katosi vene pian pienenä pilkkuna näkyvistämme. Toiset miehet saivat käskyn seurata hiljalleen perästä; hehän saisivat piankin apua, kun leiristä toimittamani väki saapuisi.
Suureen lammasnahkaturkkiini kääriytyneenä istuin jalat ristissä reessä, joka tuntikausia kulki hilpeää kyytiä jään yli, eikä Rabsangin tarvinnut rasittaa itseään. Se leikkasi suolaharjanteitä kuin ilmaa, ja hypähti hauskasti, kumeasti helähtäen rosopaikkojen yli, yli halkeamien ja aukkojen, joiden reunoilla jää kiilteli kirkkaana ja vihertävänä kuin lasi, ja kiisi liukkailla pinnoilla aivan äänettömästi, niin että sen kokka iski Rabsangin sääriin, jollei tämä köyden höltyessä osannut nopeasti hypätä syrjään.
Vaaran paikkaa ei tällä jäällä tosiaankaan ollut; ohuimmissa kohdin se oli vielä 18 sentimetrin vahvuista. Tibetiläisten pelko jäihin hukkumisesta oli siis liioiteltua. Mutta heillä on aina suuri kunnioitus vetehisiä kohtaan ja kiertävät mieluummin järven ympäri kuin uskaltavat sen yli, epäillen karjupäitä laineita yksin niiden hiljaisessa talvilevossaan ollenkin.