"Teidän devashunginne tuntuu olevan kelpo kapine. Teidän pitäisi olla mielissänne siitä, että virka-aikanne pian päättyy."
"Niin, mutta minun täytyy asettua paikkaan, jossa voi elää huokealla."
"Tietääkö devashung minun olevan täällä?"
"Vielä en ole kuullut siitä mitään; mutta minä olen eilen teidän asioittenne johdosta jälleen lähettänyt viestin pikalähettien myötä. Miten teitä tullaan kohtelemaan, en tiedä; mutta minä itse olen mennyt vanhan ystävyytemme takia niin pitkälle, kuin minulle suinkin oli mahdollista."
Jos jo tammikuun 13:s oli merkkipäivänä aikakirjoissa niin piti 14:nä sattua vieläkin ihmeellisempiä tapauksia! Elämäni oli viime kuukausina kulunut jotenkin yksitoikkoisesti, mutta nyt elin joka päivä asioita, jotka olivat kuin romaaneista otettuja.
Niin kaunista päivää ei meillä vielä ollut koko talvena. Telttain läheisyyteen oli universalikone asetettuna kolmijalalleen ja kädessä minulla oli kronometri, aneroidi-ilmapuntari ja lämpömittari. Seisoin siinä ainakin kolmisen tuntia tarkastellen auringonpimennyksen kehitystä. Se käsitti likimäärin yhdeksän kymmenettäosaa auringonkehästä. Vähää ennen sen maksimia oli ilman lämpö -8,5 astetta ja kohta maksimin jälkeen -11,4 astetta. Termografin violetti juova laskeutui nopeasti, ja kevyt leyhkäys puhalsi pitkin maan pintaa. Muutamia tibetiläisiä oli tullut Muhamed Isan teltan luo tekemään kanssamme hevoskauppoja, mutta kun alkoi niin merkillisesti pimetä, olivat he pudistelleet päätänsä ja menneet takaisin telttoihinsa. Ladakilaiset ovat ulkosalla, istuvat nuotioittensa ääressä ja mutisevat rukouksia. Korpit ovat hiljaa eivätkä liikahdakaan. Kotka lentelee raskain siivin aivan maanpinnan rajalla. Lampaamme palaavat itsestään laitumelta kuten niiden tapana on iltasilla — ja kuitenkin on sammuva aurinko puolipäivän korkeudessaan. Koiranpennut lopettavat leikkinsä, ryömivät noloina telttaan ja paneutuvat vuoteelleni. Ainoastaan hevoset haukkaavat nurmea eivätkä näy ollenkaan ihmettelevän päivän lyhyyttä. Kaikki on puistattavan hiljaista ja tyventä.
Mutta sitte suurenee jälleen pieni päivänsirppi, joka ei ollut sammunut maailman yössä. Käy valoisammaksi, ja himmeät varjot, joilla äsken vielä oli kaksinkertaiset reunat, tulevat jyrkemmiksi. Lampaat seisovat vielä hetken epäröiden, mutta käyvät sitte takaisin laitumelle. Koirat alkavat uuhelleen kisailunsa, ja tibetiläiset kurkistavat yksi toisensa jälkeen telttainsa ovista. Korpit pyristelevät itseään ja lentävät raakkuen muutamalle kunnaalle. Ladakilaisten rukoukset vaikenevat, ja suhahtavin siivin kohoaa kotka ylös aurinkoa kohti, joka taasen näyttäytyy koko hehkuvassa loistossaan.
Nyt lähdin molempien tukipylväitteni kera h. ylh. Hladshe Tseringin pateille. Hän istui kiillotetun pöytänsä ääressä, hörppi teetä ja sauhutteli pitkästä kiinalaisesta piipustaan.
"Tiedättekös, mistä syystä äsken niin pimeni?" kysyin. "Dangra-dshum-tson jumalat ovat vihoissaan siitä, ettette sallineet minun käydä heidän järvellään!"
"Ei toki, varjelkoon siitä. Taivaalla kävelee suuri koira, joka välistä peittää meiltä auringon. Mutta minä ja lama Lobsang olemme rukoilleet alttarin ääressä ja polttaneet suitsutuslastuja jumalankuvien edessä. Teidän ei tarvitse enää peljätä, koira on mennyt tiehensä."