"Hedin sahib, tämä on minulle paljoa suurempi ja tärkeämpi uutinen kuin teille! Minä viis siitä mitä sanomia te olette saanut, mutta postin tulo tashi-lamalta on minulle jo sellaisenaan todistuksena siitä, että hänen pyhyytensä tosiaankin vartoo teitä, että Labrangin alue on teille avoinna ja että minä olen menetellyt oikein kun sanoin, että voitte jatkaa matkaanne. Jollen jo eilen olisi antanut lupaa siihen, olisin sen tänään aivan varmasti teille antanut."
"Mutta olenhan aina sanonut saavani postini tashi-lamalta."
"Totta, mutta vasta nyt minulla on kouraantuntuva todistus siitä, nyt olen aivan rauhoittunut enkä aijo enää edes odottaa lähtöönnekään saakka. Minä matkustan ylihuomenna Shansa-dsongiin."
Mutta nyt en enää jaksanut hillitä itseäni. Otin kiiruusti jäähyväiset ja riensin telttaani, jonne postintuoja huudettiin. Se oli nuori jäntevä tibetiläinen nimeltä Ngurbu Tundup, joka palveli Kung Gushukia, erästä hyvin ylhäistä virkamiestä Shigatsessa ja tashi-laman nuorempaa veljeä. Intiasta tulleen käskyn mukaan oli luutnantti Bailey, joka edusti lomalla olevaa majuri O'Connoria Gyangtsessa, lähettänyt erittäin huolellisesti suojatun postilippaan tashi-lamalle, pyytäen tämän toimittamaan sen minulle. Olipa tibetinkielinen osote merkitty juuri kielletyn Dangra-dshum-tson nimelle. Tashi-laman käskystä oli mies varustettu avoimella passilla Labrangista, Tashi-lunpon Vatikaanista, joka oikeutti hänen ottamaan koko matkalla sinne hevosia ja ruokatarpeita ilmaiseksi. Hänen mukanaan tulleet miehet olivat viimeiset paimentolaiset, jotka olivat Dangra-dshum-tson luona antaneet hevosia käytettäväksi eivätkä nyt, kun juomarahoja varmasti tuli tippumaan, olleet tahtoneet hänestä erota. Hän oli tarvinnut 18 päivää pyhälle järvelle tullakseen ja oli siellä vielä kolmen päivän ajan etsinyt minua, kunnes sattumalta oli saanut kuulla meidän leiriytyneen Ngangtse-tson luo. Sitte hän oli kiirehtinyt minun tyköni suorittamaan hänelle pannun tehtävän. Mutta miten oli hän saattanut niin viivästyä? Minähän olin kuitenkin sopinut marraskuun 25 päivästä! Aivan oikein, mutta Kung Gushuk oli antanut lippaan virua Shigatsessa 40 päivää, ja Kung Gushuk on pässinpää! Mutta tämäkin oli onni. Jos Kung Gushuk olisi tehnyt velvollisuutensa, niin olisi posti saapunut ajoissa — mutta minä tulin vasta joulukuun lopussa sovitulle paikalle. Korkeampi sallimus oli ohjannut asiat käymään niin, että kaikki sopivat erinomaisesti toistensa kanssa.
Nytpä lipas avattiin. Mikä jännitys! Se sisälsi kirjekääröjä vanhempaini kotoa, Kalkuttan Governement Housesta, eversti Dunlop Smithiltä ja monilta muilta ystäviltä. Ensiksi vakuuttauduin viime kirjeestä, että kotona kaikki olivat terveitä, ja luin sitte kaikki aikajärjestyksessä ja mitä suurimman jännityksen valtaamana. Kirjeet olivat minulle sitä tervetulleemmat, kun ne sisälsivät pelkästään hyviä tietoja. Ja Ruotsin lehtiä sain tukuttain — ne tosin olivat vanhoja kuin Methusalem, mutta luettavasta ei nyt ollut puutetta Shigatsen matkalla.
Koko 15. päivän minä yhä vielä luin ja luin sitte vielä edelleen. 16. päivänä tuli Hladshe Tsering jäähyväisvierailulleen. Me tarinoimme vallan hauskasti keskenämme, laskimme leikkiä ja kysyimme toisiltamme, tokko kohtalo vielä kerran veisi meitä eläessämme yhteen. Sitte seurasin häntä ulos odottavan hevosen luo, joka oli lumivalkea sekä koristettu vadelmanpunaisella satulaloimella, kimaltelevilla messinkikoruilla ja rintavaatteella, jossa helisi pieniä tiukuja. Hän nousi satulaan, ojensi minulle viimeisiksi jäähyväisiksi molemmat kätensä ja katosi sitte pienen ratsasjoukkonsa kera kunnaiden taa. Sitte uudelleen palasin kirjeitteni pariin, mutta huomasin sittekin olon muuttuneen täällä aika tyhjäksi ja autioksi Naktshangin rakastettavan käskynhaltijan poislähdettyä.
Tammikuun 17. p. Mitäpä nyt huolin siitä, että vastasatanut lumi peitti meitä ympäröiviä vuoria ja että raskaita, siniharmaita pilvenlonkareita vyöryi järven yli, kun minä nyt sain luoda niihin viimeisen jäähyväissilmäyksen. Kaikki tuntui niin valoisalta, hilpeältä ja ystävälliseltä. Mahtava kuvernööri oli tullut estämään minua matkaani jatkamasta, ja kuitenkin oli nyt tie edessämme etelään yhtä avoimena, kuin äskettäin asumaton Tshang-tang. Mutta täällä oli olo paljoa parempaa kuin siellä. Joka päivä tulisimme sivuuttamaan mustia telttoja, voimme ostaa kaikkea mitä tarvitsimme, eikä ollut kauvemmin huolena ajatus, että meillä enää oli ruokavaroja vain viideksi päiväksi. Me nautimme rajattomasta vapaudesta, vaikkei meillä kuitenkaan ollut ainoatakaan miestä turvajoukkonamme. Edessäni avautui maa, josta maantieteellisessä mielessä voi sanoa, että se oli koko maapallon kaikkein mieltäkiinnittävimpiä, ja jossa joka päivämatkalla saattoi tehdä mitä tärkeimpiä havaintoja ja keksintöjä. Mitäpä huolin siitä, että ilma oli raaka ja kylmä — kerranhan kuitenkin piti kevään tulla! Kolmesta syystä voimme nyt luottaa lämpimämpien säiden saamiseen: me kuljimme eteläisempiä leveysasteita kohti, voimme pian päästä alavammille seuduille ja jokainen päivä vei meidät askeleen lähemmäksi kevättä. Ja kolmesta syystä piti Ngangtse-tson järven pysyä alati loistokohtana muistelmaini päiväkirjassa: sen varrella oli minulle odottamatta annettu vapaus, siellä olin jälleen päässyt ulkomaailman kanssa yhteyteen, ja siellä oli minulla ollut tilaisuus määritellä ensi kertaa järven syvyys täydellisten luotausten avulla ja piirtää sen rajat kartalle.
Olimme jotenkin huokealla ostaneet kolme uutta hevosta, joiden selkään Robert, Muhamed Isa ja Tsering nousivat, minun yhä käyttäessäni pientä ladokilaiskimoani. Postintuojan ja hänen molempain toveriensa seurassa ratsastimme kaakkoiseen suuntaan alas järvelle päin ja kuljimme pitkin sen itärantaa, jonka eteläisimmällä kohdalla leiriydyimme kahden mustan teltan läheisyydessä. Kiangeja ja susia näyttäytyi usein. Yhden kiangin olivat sudet repineet; sen raadon ääreen jäivät valkea Puppy ja musta pobrangilaiskoira ihanata kestinkiä pitämään. Olimme 21,2 kilometriä pitkän päivämatkan aikana kärsineet vilua aika lailla, ja yöllä lämpömäärä aleni aina 34,0 asteeseen; pahin pakkanen koko talven kuluessa!
Seuraava päivämatka vei meidät erään sen vuoriston halki kulkevaan poikittaiseen laaksoon, joka kohoaa Ngangtse-tson etelärannalla. Sen on melkoisen kapea, ja pieni lähdepuro pulppuaa jääkautensa alla. Me seuraamme muuatta selvästi huomattavaa puroa, jätämme taaksemme pari telttaa ja kuljemme lammaskatraiden, nurmiketojen ja mustain kohtain ohi, joilta kesyt jakit ovat maatessaan kalvaneet kaiken ruohon; kaikki on mustaa: teltat, tibetiläiset, puolialastomat lapset ja koirat. Lopuksi laaksonuoma johtaa meidät länttä kohden; juuri käänteessä näemme erään maidonvalkeaksi jähmettyneen vesiputouksen. Ylhäällä laakson korkeimmalla kohdalla leiriydyimme muutamalle tasangon tapaiselle laajennukselle, jolta minulla oli hyvin mieltäkiinnittävä näköala koilliseen päin. Sieltä näki melkein koko sen järven, jonka Nain Sing oli sijoittanut jonkun matkan päähän etelään ja jota hän kutsuu Daru-tsoksi. Minä en voi väittää tätä nimeä vääräksi, mutta yksikään tibetiläinen, jolta sitä kysyin, ei ollut järveä koskaan kuullut niin nimitettävän; he sanoivat sitä Martshar-tsoksi, ja sillä nimellä sen merkitsinkin nyt karttaani. Mutta usein kylläkin sattuu, että eri paimentolaisheimot samalle järvelle antavat eri nimiä. Leirissä n:o 109 (5,189 metriä korkealla) ollessamme se lepäsi suoraan allamme kuten jollakin kartalla; sen hahmo ei ole niin yksinkertainen kuin Nain Singin kartassa, vaan rikas niemekkeistä ja poukamista, ja keskeltä se on erinomaisen kapea, Ngangtse-tson ja Martshar-tson välinen maakangas on vain muutamia kilometrejä leveä; korkeimmilla kohdin koskettavat toisiinsa molempain järvien muinaiset rantapenkereet. Marishar-tson pitäisi olla yhtä suolainen kuin naapurinsa, mutta sen jää oli kirkas ja sininen, emmekä sen yläpinnalla nähneet mitään irtautuneen suolan muodostamia kenttiä.
Siitä lähtien, kun olimme jättäneet valkean pennun ja mustan pobrangilaiskoiran lampaanraadon kimppuun, emme ollut niitä enää nähneet; lähetin sen vuoksi Hadshin takaisin järvelle. Mutta hän palasi, näkemättä jälkeäkään koirista. Sille tielle ne menivät, ja minä kovin kaipasin valkeata pentuani, joka oli ollut uskollinen teltta- ja matkatoverini. Joko ne olivat joutuneet kahakkaan susien kanssa, kuollen sankarikuoleman, tahi olivat kadottaneet jälkemme ja joutuneet paimentolaisten hoitoon. Edellinen tapaus oli todennäköisempi, sillä Hadshi oli järveltä palatessaan nähnyt susiroikan samoavan jäälle.