Tammikuun 19. päivänä kävimme yli läheisen Tshapka-lan solan (5,356 metriä), jolta kohoaa kivipyramiidi jumalain kunniaksi. Vedenjakajana sillä on vain toisarvoinen merkitys, sillä sen kummaltakin puolen laskee vesiä Ngangtse-tsohon. Alaspäin painuva laaksomme muodostaa etelää kohden jännitetyn jousen; Lamb-lungin solassa meillä oli naapureinamme yksitoista telttaa ja voimme paikalla niistä varustaa mukaamme useampien päivien tarpeet. Alue kuuluu vielä Naktsangiin, mutta paimentolaiset olivat Labrangin alamaisia ja maksoivat veronsa Tashi-lunpoon.
Siellä viivyimme kaksi päivää. Siihen ei ollut syynä raju lumimyrsky, joka olisi pakottanut meitä uhraamaan 48 tuutia, vaan Ngurbu Tundup, postimme tuoja. Minä olin nim. aikonut pidättää häntä luonamme niin kauvan kuin mahdollista, sillä selvää oli, että meille oli vain hyödyksi ja kohotti arvoamme se seikka, että erään Shigatsen ylhäisimmän virkamiehen palvelija kulki karavaanimme mukana. Hän oli meille elävänä passina; jos häntä ei enää ollut luonamme, voitaisiin meitä ehkä taasen pitää seikkailijoina, jotka joku vallastaan kopea päällikkö voi panettaa kiinni. Mutta Ngurbu Tundup ei antanut taivuttaa itseään, vaan selitti, että häntä oli käsketty heti tehtävänsä suoritettuaan palaamaan takaisin siitä ilmottamaan. Nyt hän oli ollut käskyä tottelematta ja useampien päivien ajan, mutta suostui kuitenkin jäämään luoksemme sillä aikaa kun levähdimme Lamb-lungin solassa. Minä tarvitsinkin aikaa laittaakseni valtavan postini kuntoon. Tammikuun 20. päivänä kirjotin yhtä mittaa 16 tuntia, ja seuraavan päivän iltapuolella oli postilähetyksemme valmis ja matkakunnossa. Ngurbu sai oivallisesta palveluksestaan lahjaksi 82 rupiita, ja jos hän kunnollisesti jättäisi postikääreen Gyangtsen brittiläiselle kauppa-asiamiehelle, saisi hän vielä erityisen palkinnon, kun Shigatsessa jälleen tapaisimme toisemme. Mutta hänen piti joutua ja vaihtaa hevosta monta kertaa päivässä.
Kun Ngurbu oli ratsastanut rinteen taa, olimme me taasen täydellisesti erotetut ulkomaailman yhteydestä ja jätetyt omiin turviimme. Seuraavana aamuna kävi kulku edelleen vuorista rinnettä ylöspäin itäiseen ja kaakkoiseen suuntaan saman laakson halki, jossa olimme leiriä pitäneet. Alituisia myrskyjä ja suunnattomia pilvivuoria joko lumen kera tai lumettomia — ne olivat tammikuun sään luonteenomaisimmat tunnusmerkit.
Tammikuun 28:s oli suuri päivä tämän retkikunnan aikakirjoissa. Me tiesimme, että edessämme oli tukala tie, ja läksimme sen vuoksi varahin matkaan. Hevonen, jonka harjaan oli solmittu numerolappu 22, virui kivikovaksi jäätyneenä koivet suorina edessä; se oli palvellut meitä uskollisesti lähes puoli vuotta. Seitsemän hevosta ja yksi muuli oli siis meille enää eloon jäänyt. Niillä oli kannettavanaan ainoastaan huopapeitteensä, jotka niitä yöllä suojelivat kylmältä. Uudet tibetiläiset hevoset voivat mainiosti; vanhojen pokujemme rinnalla, jotka koko talven olivat olleet jättämässä Tshang-tangia taaksensa, uudet näyttivät lihavilta ja hyvinvoinnista kiiltäviltä.
Sitte kiipesimme hitaasti ylöspäin, kunnes yht'äkkiä tiemme oikealla puolen tuli näkyviin syväksi leikkautunut vieremälaakso. Se ei kuulunut Ngangtse-tsohon! Olin siis jättämässä taakseni tuon laskujuoksuttoman syvänteen ja vaivasin päätäni miettimällä mitähän kaikkia yllätyksiä tässä vielä saa odottaakaan. Laakson nimi on Sangra-palhe, se kulkee kaakkoon päin ja yhtyy Pablan yhtä syväuomaisiin eteläisempiin poikittaislaaksoihin. Kaakossa näimme edelleen erään Pablan sivuharjanteen kärjen, josta lähtien tämä mahtava emälaakso ynnä sen virta painuvat enemmän etelään päin, jatkaakseen matkaansa etemmäs — mutta minne? Siitä ei opas voinut antaa minulle mitään tietoa, sen tulimme vasta myöhemmin tietämään. Edelleen saavumme erääseen pohjoiseen päin kulkevaan laaksoon, joka siis kuuluu Naong-tsangpoon. Pohjaiseen päin maa hitaasti alenee, mutta etelään päin nousee jyrkästi pystyyn, ja me päädymme itse sille lakealle solanharjulle, joka muodostaa vedenjakajan. Heti Säredingin huipun takana, jolla seisoo yksinäinen lammaspaimenen maja, tämä kohoaminen jyrkistyy keilavuorta Särpo-tsungea kohti, jonka myöhemmin sivuutamme aivan tiemme oikealla puolella. Sen läntiseltä ja itäiseltä sivulta, samaten kuin siitä solankynnykseltä jolla nyt olemme, lähtee joukko melkoisen syviä vieremälaaksoja alas Sangra-palhea kohden. Tiemme vasemmalta puolen laskee muuan laakso luoteiseen päin, mutta se kuuluu vielä Naon-tsangpon piiriin. Me liikumme siis vesiä toisistaan erottavilla huipuilla. Särpo-tsunge töröttää niiden joukossa kuin mikäkin maantieteellinen rajapyykki osottamassa, missä Ngangtse-tson herruus loppuu. Koko suuremmoinen vuoriharjanne vaikuttaa kuin sangen merkillinen, monimutkainen korkokuva.
Vielä hiukan korkeammalle, niin pääsemme varsinaiselle solakynnykselle, jonka tuntee kiviröykkiöön pystytetystä riu'usta, jonka huippuun kiinnitetyt viiririhmat tuulessa lepattavat, paukkuvat ja jännittyvät. Olipa jo täpärä aika päästä pienen nuotion ääreen, sillä olin puolikuolleena vilusta. Mutta helppoa ei ollut saada kiehumalämpömittaria kiehumaan. Maassa istuen täytyi Robertin muutamista turkeista ja huopapeitteistä rakentaa tilapäinen teltta koneen ympärille, sillä aikaa kun minä tuulenvastaisella puolella makasin vatsallani ja koetin pienestä raosta lukea lämpömittarin ilmotusta. Se osotti vain 9,5 asteen pakkasta, mutta n:o 8:n vahvuista länsilounattuulta, s.o. puolta myrskyä. Alaspäin johtava laakso, Sele-Nang, oli nyt iltapäivällä syvässä varjossa. Sen suu-aukeaman läpi näkee kokonaisen jättiläismeren jähmettyneitä vuoriaaltoja, jyrkkiä kallioita syvien laaksojen erottamina, ei missään tasaisia paikkoja eikä kasvullisuutta, vuoristosokkeloita, paljon voimallisempana, ilmeikkäämpänä ja villimpänä korkokuvana kuin Tshang-tangissa koskaan olin nähnyt. Lännessä päin sulkevat Padla-harjanteen läheiset osat kaiken näköalan.
Sola, jonka kukkulamaisella satulalla nyt olimme, on nimeltään Sela-la ja saavuttaa 5,506 m korkeuden merenpinnasta tukien. Minä näin selvästi, että sen täytyi sijaita sillä pääjonolla, jolla edempänä idässä kohoaa tunnettu huippu Niem-tshen-tang-la Nam-tson eli Tengri-norin etelärannalla ja jonka yli jotkut harvat europalaiset ja punditit jo ovat käyneet. Se on maapallon etevimpiä ja suuremmoisimpia vedenjakajia, sillä sen pohjoisrinteiltä valuu vesiä ylätasangon laskujuoksuttomiin järviin — mutta etelärinteiltä Intian valtamereen. Mihin suuntaan tämä vedenjakaja kulkee ja millaiset vuoristojärjestelmät ovat siinä maassa, jonka matkareittini Ngangtse-tson ja Je-shungin (Tsangpon luona) välillä leikkaa halki, se kaikki oli siis valkean rodun maantieteentutkijoille jäänyt aina tähän tammikuuhun 1907 saakka yhtä tuntemattomaksi kuin kuun maanpallosta poispäin kääntynyt puolisko! Mutta ne meret ja vuoristot, joita täysikuu meille näyttää, tunsimme jo vanhana aikana paljoa paremmin kuin sitä maapallon pinnan osaa, jonne minulle nyt on suotu johtaa lukijani. Minä olen sallinut itseni kutsua tätä maantieteellistä arvoitusta, jonka onnistuin ratkaisemaan, yhdeksi kauneimmista, ehkäpä kaikkein suurenmoisimmaksi, mitä maaemomme pinnalla vielä oli ratkaisematta.
Kun mitä kiiruimmin sinisiksi paleltuneilla käsilläni olin piirtänyt tämän panoraaman ja merkinnyt muistiin ne nimet, jotka opas minulle kykeni ilmottamaan, riensimme solan eteläpuolella olevia osittain lumen peittämiä mukurakivirinteitä alas. Jääpatsaiden peittämällä laaksonpohjalla nousimme jälleen hevostemme selkään ja kohtasimme kolme ratsastavaa tibetiläistä, jotka ajoivat kahdeksaa hevosta edellään. Heti kun olivat meidät huomanneet, ne kääntyivät toiseen suuntaan ja tekivät suuren kierroksen meitä välttääkseen. Arvatenkin ne kuuluivat johonkin rosvojoukkoon, joka koetti saaliinensa kadota näkemättömiin näitä korkeita raivaamattomia teitä pitkin.
Tammikuun 29. päivänä oli kulkumme hauska. Syvässä laaksossa tuulelta turvissa me taivalsimme kohti päivää ja tunsimme sen lähestyvän kevään ensimäiseksi enteeksi. Juuri tämän laakson tehdessä mutkan aukeaa siihen Tumsang-laakso, jonka perällä näimme osan sitä suurta vuoristojonoa, minkä yli Sela-lan kohdalla olimme käyneet. Tämän yhtymisen kautta muodostunut laakso on leveämpi, ja sen keskellä kiemurtelee Sele-nangin jääkate. Erääseen Selin-do nimiseen laakson-avartumaan me pystytimme leirimme n:o 118.
Viime päivien kuluessa olimme usein puhelleet, miten tärkeätä olisi saada paimentolaisilta vuokratuksi muutamia jakeja. Omamme olivat menehtyneet, pidättivät kulkuamme ja saivat niillä ylävillä soraisilla seuduilla, joiden läpi nyt kuljimme, jalkansa joka päivä yhä kipeämmiksi. Niin kauvan kuin maa oli avoinna edessämme, täytyi meidän kiirehtiä minkä ennätimme, vitkastelu voi tulla turmiolliseksi, mutta jakit ne marssivat, kuin olisi niillä pölkyt jalkojen sijasta. Selin-dossa emme nähneet yhtään telttaa, mutta hämärässä palasi Namgjal leiriin mukanaan kaksi tibetiläistä, jotka oli tavannut eräästä poikittaislaaksosta. Ne suostuivatkin antamaan käytettäväkseni 25 jakia, jos saisivat n. 60 pennin vuokran joka päivämatkalta; he laskivat matkan Je-shungiin Tsangpon luona kahdeksaksi matkapäiväksi. Itse he tahtoivat seurata meitä vain yhden päivämatkan, mutta vakuuttivat vahvasti, että uutta väkeä kyllä saataisiin heidän tilalleen, kun he kääntyivät takaisin. Parempata onnenpotkausta en olisi saattanut toivoakaan: me voimme säästää omia eläimiämme ja tehdä pitempiä päivämatkoja, saisimme päälle päätteeksi vielä hyviä johtajia.