Illalla saapui luoksemme seitsemän kiireestä kantapäähän aseestettua ratsuria; ne olivat etsimässä rosvojoukkoa, joka oli varastanut heiltä useita hevosia. Me voimme kertoa heille eilen vastaamme tulleesta seurueesta, ja hyvin kiitollisina he ratsastivat laaksoa ylöspäin.
Tammikuun 30. p. aamulla saapuivat uudet ystävämme jakeineen; sitte kun kantamukset oli siirretty viimemainittujen selkään, kävi ilmi, että koko siitä suuresta kuormastosta, jonka olimme ottaneet mukaamme Lehistä lähtiessämme, oli jäljellä enää vain 18 kantamusta. Molemmat viime oppaat saivat palkkansa ja lähtivät heti patikoimaan Sela-lata kohden.
Heti leirimme n:o 118 alapuolella yhtyi Selin-do-laaksomme Porung-laaksoon, jossa taasen saatiin ruveta kiipeämään kaakkoon päin. Minua ihmetytti, että uudet oppaamme uudelleen hinasivat meitä ylös korkeuksiin, mutta he seurasivat selvästi huomattavaa tietä, ja yhtynyt laakso, jonka jätimme oikealle, näytti laskeutuvan länsilounaaseen ja lounaaseen päin. He sanoivat sen laskevan alas My-tsangpohon, joka on Dshere-tsangpon (ylemmän Brahmaputran) pohjoisesta tuleva haarajoki; myöhemmin minulla oli tilaisuus havaita heidän ilmotuksensa todeksi. Nyt kuitenkin ensi kerran tämän maan läpi kulkiessani tuntui minusta moinen vuorijonojen ja vesitiehyeiden järjestely selittämättömältä ja yllättävältä. Joka leirissä tiedustelin asianlaitaa luotettavilta tibetiläisiltä ja annoin heidän piirtää sormellaan hiekkaan pieniä karttoja, jotka sitte jäljensin päiväkirjaani. Mutta jok'ikinen päiväkartta näytti erilaiselta, silloinkin kun pääpiirteet olivat samat.
Sivulaaksoista näkyi pieniä jalkapolkuja yhtyvän tiehemme, joka jo on aika leveä ja todisti melkoisesta liikenteestä. Kaikki oppaamme sanoivatkin, että tämä on Shigatseen vievä suuri maantie; mutta samalla se on myös osa siitä valtaväylästä, joka yhdistää Tshoktshun maan pääkaupungin kanssa. Jo täällä muodostaa tien joukko rinnakkain kulkevia jalkapolkuja; kun nämä kohoavat kumpujen ja jyrkkien rinteiden sivuille, näyttää maaperä juovikkaalta.
Yhä korkeammalle kohoaa tie eteläkaakkoon päin; me olemme jo noin 30 metriä laaksonpohjan yläpuolella, jonka täyttää aika mahtava, joka paikasta yhtä leveä jäävyöhyt, joka on ison virran näköinen; voisipa luulla joutuneensa Indus-laaksoon, sellaiselta kuin se talvisaikaan Saspulista ylöspäin kohoten näyttää. Mutta se on vain harhakuva, sillä sivuutettuamme vielä monia melkoisen avaria haaralaaksoja tulemme vihdoin Mense-tsakan rikkaille lähteille, joissa kesällä on 48 asteen lämpöistä ja suolatonta vettä ja jotka alempana laaksossa muodostavat lammikoita, missä pieniä kaloja uiskentelee limaisten levien välillä. Mutta vähitellen vesi jäähtyy ja muuttuu jääksi, jonka yli se sitte valuu edemmäksi, kunnes, kuten nyt tammikuun lopulla, on täyttänyt koko laaksonpohjan yhden vuoriseinän juuresta toiseen.
Eteemme ilmaantuu solansuu; ympärillään kehä mykeviä vuorenharjanteita, joiden ylimmällä huipulla karavaanimme kuvastuu taivasta vastaan, näyttää sola kiusoittavan jyrkältä. Shib-la-jilungin ja Tshugge-lungin laattojen yläpuolella kapuaminen alkaa meille maistua yhä karvaammalta, hevoset jäävät usein seisomaan sorarinteille. Mutta vihdoin viimein olemme päässeet ylös välttämättömän solapyykin luo, jota merkitsee kiviröykkiöön pystytetty viiritanko pienempäin kivipyramiidien ympäröimämä. Tämä on Shib-la, jonka korkeus on 5,349 metriä. Näköala on suuremmoinen ja vapaa miltei kaikille suunnille, kun sitä ei missään ole mikään läheinen vuorenhuippu sulkemassa. Alhaalla laaksoloissa oli meillä ollut tuulen suojaa, mutta täällä ylhäällä se pieksää esteettömästi tätä valtavain vuoriharjanteiden aaltoilevaa merta.
Lounaassa näyttää oppaamme meille lähintä solaa, jonka yli meidän on mentävä. Sen ja Shib-lan väliin on leikkautunut syvä laaksokuilu, joka laskeutuu länsilounaaseen päin. Sen virta, tai oikeammin jääkate, yhtyy kaikkiin niihin vedenjuoksuihin, jotka tänään jo sivuutimme, jopa kaikkiin, mitä sitte Sela-lasta lähdettyämme olemme oppineet tuntemaan. Me käymme siis kokonaisen haarajokisarjan yli, mutta jäävirta, joka ne sulkee valtaiseen syliinsä, jää länteen päin tiestämme eikä sitä voi ainoastakaan kohdasta tältä huomata. Tuota päävirtaa tunnetaan nimillä My-tshu, My-tsangpo tahi myös My-tshu-tsangpo.
Neljä virkavapautta nauttivista jakeistamme olivat taas tykkänään menehtyneitä ja tarvitsivat levähdyspäivänsä — olisinpa silloin tiennyt, mikä takanamme oli tulossa, niin olisin huoletta heittänyt ne tänne ja seuraavana aamuna pitänyt joutua päästäkseni matkaan. Mutta mitäpäs minä osasin aavistaa, vaan vietin tammikuun viimeisen päivän rauhallisesti leirissä n:o 119. Pakkanen kiristyi -34,6 asteeseen; kolmannen kerran jo tänä talvena luin lämpömittarista tuon astemäärän.
Levähdyspäivän vietin tutkimalla valmistamiani karttoja ja koettamalla muodostaa siitä vuori- ja laaksosokkelosta, johon olimme eksyneet, itselleni selvää kuvaa. Niin paljon oli ainakin varmaa, että tuo suuri vedenjakaja Tshang-tangin juoksulaskuttomien järvien ja Intian valtameren välillä kulki pääharjanteen Pablan sivua ja — että tämä oli välitön läntinen jatko mahtavasta Nien-tshen-tang-lan harjanteesta. Me olimme käyneet Pabla-vuoriston yli Sela-lassa ja olimme nyt My-tshun avaralla, sokkeloisella jokialueella. Miltei yhdensuuntaisesti My-tshun kanssa juoksee itään päin Shang-tshu, jonka laakson halki olivat kulkeneet punditi Krishna (A. K.) v. 1872 ja kreivi de Lesdain v. 1905. My-tshun ja Shang-tshun välillä täytyy siis vielä olla toisarvoinen vedenjakaja ja melkoinen vuoripaisuma, joka ei itse teossa ole muuta kuin haarautuma Pablan pääharjanteesta. Sela-lasta lähtien juoksevat kaikki ylikulkemamme vesitiehyeet länteenpäin, mutta se toisarvoinen vedenjakaja, josta niiden juoksu alkaa, oli itään päin reitistämme. On kuitenkin mahdollista, että My-tshun ja Shang-tshun välillä on vielä joku tai ehkä useampiakin sivulaaksoja, jotka ovat samanarvoisia näiden jokien kanssa.
Pabla on siis vain osa "Taka-Himalajan" pääharjannetta, ja Taka-Himalaja ei ainoastaan ole ensiluokan vedenjakaja, vaan fyysillis-maaantieteellinen raja, jonka merkitys on vielä valtavampi! Tosin olin joskus ennenkin eksynyt kammottaviin vuoriseutuihin, mutta moista maata kuin täällä Taka-Himalajan eteläpuolella en ollut vielä nähnyt. Tshang-tangissa ovat maisemain vallitsevat viivat matalasti aaltomaisia ja vaakasuoria; nyt olimme saapuneet niihin samankeskisiin alueisiin, jotka viettävät mereen, ja kohta kävivät pystysuorat viivat vallitseviksi. Taka-Himalajan eteläsivulla ovat laaksot siis leikkautuneet paljon pontevammin kivivuoriin, kuin missään tuolla korkealla ylänkömaalla. Ja minkä vuoksi? Koska monsuunipilvien sateet Taka-Himalajan eteläisellä sivulla ovat verrattomasti runsaammat kuin sen pohjoisella rinteellä. Laita on sama kuin Himalajalla, missä lounaismonsuuniin päin oleva eteläsivu saa sateista osalleen suurimman osan, jotka huuhtelevat sen rinteitä paljon kauemmin ja taajemmin pohjoista. Niinpä näimmekin kaikissa laaksoissa lähteitä, puroja ja jokia, kun sitävastoin vielä vähän aikaa sitte olimme olleet vallan pulassa vedettömyyden vuoksi. Siis ilmatieteellisessäkin suhteessa on taka-Himalaja rajalinja, jonka veroista valtavuudessa ja tärkeydessä ei maan päällä monta ole.