Odotukseni ja jännitykseni kasvoivat alinomaa; joka päivä aavistin suuren uskonnollisen pääkaupungin läheisyyttä. Hartauspatsaat, mani-keot, pyhiinvaeltajat, karavaanit, — kaikki julistivat sitä. Ladakilaiset olivat joutuneet saman kiihtymyksen valtaan, jota Islamin pyhiinvaeltajat tuntevat lähestyessään Ararat-vuorta ja hokiessaan itselleen, että he sen huipulta ensi kertaa ovat näkevät pyhän Mekkan.
Varhain iltapäivällä tuli tibetiläisiä leiriimme tuoden uusia jakeja, joiden selkään kuormastomme helmikuun 1. päivänä sälytettiin. Minusta oli käsittämätöntä, että paimentolaiset olivat vähimmittäkään vastaväitteittä kernaat palvelemaan minua. Suuri sotatie on tosin jaettu asemiin, joissa on saatavana kuormaston ja tavarain kantamiseen tarvittavia virkeitä jakeja, mutta nämät tietysti olivat tarkotetut ainoastaan tibetiläisille, eivätkä suinkaan europalaiselle karavaanille, jolla ei edes ollut passiakaan. Joka tapauksessa oli Ngurbu Tundupista ollut meille hyötyä; kaikkialla tiedettiin minun tulostani ja että hän oli ollut tashi-laman pikalähettinä minun luokseni. Että paimentolaiset niin mielellään antoivat jakejaan käytettäväksemme, johtui tietysti paljon siitäkin, että he aina saivat meiltä hyvän maksun ja ystävällisen kohtelun. Nyt astuivat omat jakimme ilman kuormia, samaten kuin seitsemän ladakilaishevostamme ja viimeinen muulimme. Mutta minä olin valmistunut kaiken varalle. Oli sovittu, että jos emme sattuisi saamaan uusia kuormajuhtia, minä Muhamed Isan ja Ramgjalin kanssa ratsastaisimme kolmella tibetiläishevosellamme pikamarssissa Shigatseen, mutta karavaani Robertin johdolla seuraisi hitaasti perässä.
Meillä oli yöllä ollut 32,5 asteen pakkanen, ja aamu oli surkean kylmä, sumuinen ja myrskyinen. Eräässä uudessa laaksossa nousimme seuraavaan solaan. Emme olleet vielä pitkällekään päässeet, kun jo olimme puolikuolleita vilusta; Robert oikein itki, niin häntä paleli. Lämpimilläänkin ollessa oli vielä 15,3 asteen pakkanen ja entä se jäinen terävä tuuli vasten kasvoja! Ne varmasti paleltuisivat, varsinkin nenä, jollei koko ajan hengittäisi avaraan turkinhihaan, mutta sielläkin hengitys hyytyy pian jääksi, että viikset jäätyvät kiinni hihaan. Silloin ei totisesti ole helppo tehdä kartoitustyötä. Ennen kuin olen saanut peilaukseni suoritetuksi ja katson kelloon, on vasen käteni aivan turta: ja miten kiirettä pidänkin, en ole vielä saanut muistiinpanojani kirjaan merkityiksi, ennen kuin oikea kätenikin on turta. Jalkasinkin astuminen myrskyä vastaan on sellaisessa kapuamisessa ja niin ohuessa ilmassa aivan mahdotonta, jos tahtoo sydämestään vähääkään lukua pitää. Me ryömimme muutamaan rotkoon ja istuimme kokoonkyyristyneinä tuulelta suojatulla seinämällä; työnsimme kätemme hevosen ja satulavyön väliin, jotta edes vähän sulaisivat; tömistimme jaloillamme ja näytimme sanomattoman surkeilta, varsinkin kun kasvot jähmettyivät niin, ettemme edes kyenneet puhumaankaan. "Ei, lähtekäämme taas mieluummin matkaan, ylhäällä sytytämme itsellemme valkean!" Ja niin me jälleen kapuamme teräväreunaisessa rapakivisorassa ja kalliolohkareiden välillä vaivalloisesti solanhuipulle.
Vihdoinkin olemme ylhäällä, Thesang-lan lakealla kaarella 5,474 metrin korkeudessa. Tämä sola on siis vielä korkeampi kuin Sela-la, mutta siitä huolimatta on se vain toisarvoinen sola, koska se sijaitsee harjanteella, joka erottaa toisistaan kaksi My-tshun sivujokea. Solaan tullessamme oleskeli siellä kolme isoa harmaata sutta, mutta ne ottivat oitis lähdön. Täällä pauhasi myrsky koko villissä vapaudessaan, niin että tuskin tahdoimme pysyä jaloillamme. Robert ja minä kyykistyimme erään suuren viiripäisen kivipyykin vierelle tuulen suojaan aivan maahan asti, Rabsangin ja tibetiläisen oppaamme kootessa kuivaa jakinlantaa. Tulusten avulla saimme sen syttymään, ja sitte kyykistyimme kaikki neljä sen tuulen pieksämän liekin yli. Avasimme turkkimme laskeaksemme vähän lämpöä ruumiiseemme, ja vedimme saappaat jalasta lämmittääksemme jalkojammekin, mutta siinä saimme istua puolitoista tuntia, ennen kuin taas tunsimme itsemme eläviksi ihmisiksi. Sitte kiiruhdimme etelälounatta kohti alaspäin ja leiriydyimme Sham-laaksoon lähelle muutamia kurjia kivihökkeleitä.
Kuudestoista luku.
Salakähmää Shigatseen.
Sham-laakso kapenee päärynän muotoisesti, ja tämän suppilon suulla on kolmessa kohden majoja; vuorenrinteillä käy suuria karjalaumoja laitumella. Eräs mani-muuri oli 45 metriä pitkä ja 1,5 metriä korkea sekä peitetty multapaakuilla, joiden piti suojata rukouskiviä. Lopuksi päätyy Sham-laakso idästä tulevaan mahtavaan laaksoon, jolla on korkeampi arvo tässä jokijärjestelmässä. Sen läpi virtaa Bup-tshu-tsangpo, joka oli suurimpia tähän asti näkemistämme joista. Heti sen paikan alapuolella, missä nämä laaksot yhtyvät, liittyy niihin kolmaskin joki; se on Dangbä-tsangpo ja tulee laaksosta. Siten yhtyy kolme melkoista vedenjuoksua tässä vähäisessä laakson-avartumassa. Oppaani selitykset selvittivät nyt minulle koko My-tshu-tsangpon ihmeen sokkeloisen jokijärjestelmän. Bup-tshu-tsangpon lähteet ovat kahden pitkän päivämatkan päässä idempänä, ja ovat tietysti etsittävät siitä Pabla-vuoriston valtavasta haaranteesta, joka on My-tshu-tsangpon vedenjakajana idässä. Yhtymiskohdasta, jossa nyt seisomme, juoksee Bup-tshu kahden päivämatkan päähän lounaaseen päin, laskeakseen Lingan luostarin kohdalla My-tshu-tsangpoon, jonka lähteet vuorostaan ovat Pablan pääharjanteessa.
Bup-tshu-tsangpoa peitti nyt valtaisa jääkate, mutta sen keskellä kulki avoin raide. Keskeltä juoksua, missä jää oli luonut sillan koko uoman yli, pääsimme kuivin jaloin yli ja matkasimme sitte kaidassa Dangbä-laaksossa kaakkoiseen suuntaan.
Leirissä n:o 121 helmikuun 3. päivänä jätin Tundup Sonamin ja Tashin omien jakiemme kera jäljelle, koska viimemainitut olivat niin menehtyneet, että nyt vain perin hitaasti pääsivät eteen päin. Muun karavaanin kera lähdin sitte varahin matkaan hyvällä päällä ja lämpömittarin osottaessa ainoastaan -11,5 astetta.
Helmikuun 6. päivän matka kuuluu niihin, joita en koskaan unhota. Sillä nyt laskeuduimme jättiläisportaita, Tshan-tangin reunaa, alas siihen jotulihautaan, jonka pohjalla ylempi Brahmaputra virtaa. Se on leiristä eteläkaakkoon päin ja leikkaa vuoristoon syvän holvitien, yhtyäkseen Runng-tshuhun. Kulku La-rockin solalle on yhtä keveä kuin lyhyt; ennen kuin aavistaakaan, on ylhäällä pienten kivikasojen väliin pystytetyn korkean muistopatsaan luona, josta kohoaa "tarpotshe" (rukoustanko), jo ijästä harmaa, haljennut, tuulten ja säiden pahoin pitelemä. Moniaat kalliolohkareet, joita makaa joukottain maassa solan itäsivulla, olivat pystysuorilta kyljiltään valkeiksi sivutut. On kuitenkin kuljettava vielä kahden pienemmän solan yli, ennen kuin näköala tulee vallan vapaaksi ja avoimeksi. Se on suuremmoinen ja muistuttaa maisemaa, jonka näkee Lehin palatsista. Huomasi aivan selvästi Himalajan pohjoiset huiput, mutta raskaat pilvet kattivat sen latvoja. Sen vuoksi ei voinut nähdä Mount Everestiäkään, maapallon korkeinta vuorta. Tsangpo eli ylinen Brahmaputra kuvastui aivan hienona, valoisana nauhana, ollen meistä vielä melkoisen matkan päässä. Allamme virtaa Rung-tshu, jonka voimme nähdä siltä kohdalta, missä se tulee esiin vuorista. Mahtavimmat ovat kuitenkin vuorten jättimäiset haarautumat ja kielekkeet, jotka ovat edessämme itään ja länteen päin ulottuvina ja lankeavat kuin loppumaton rivi kurotettuja tiikerinkynsiä jyrkästi Brahmaputran laaksoon.