Lehin lie.
Manuel oli veikeä mies. Hän oli madrasilainen hindu, pienoinen siro ja musta, puhui hyvää englantia ja oli vanhempinensa kääntynyt roomankatoliseen uskoon. Hän oli viime hetkessä pistäytynyt luokseni valtainen kimppu todistuksia kainalossa ja julistanut terhakasti: "Jos herra aikoo tehdä pitkän matkan, niin Herra tarvitsee kokkia, ja minä osaan keittää." Hänen todistuksiinsa vilkaisematta otin hänet palvelukseeni. Hän käyttäytyi hyvin, oli rehellinen ja tuotti minulle enemmän iloa kuin närkästystä. Hänen pahin kepposensa oli hävitä salaperäisellä tavalla Tibetissä, minun tähän hetkeen saakka kuulemattani hänestä sen enempää.
Istuimme osastossamme sulloutuneina kuin sillit tynnyrissä. Ilma kävi yhä kuumemmaksi; ylängön ihanasta viileydestä jouduimme jälleen Intian tasangoilta nousevaan painostavaan helteesen. Kalkan, Umbalan ja Lahoren kautta kulki matka Ravalpindiin, missä yövyin mukiinmenevään hotelliin. Mutta huone oli hiostava ja tunkainen, ja vaikka punka, laesta riippuva iso viuhka, oli kaiken yötä liikkeessä, niin tekivät hyttyset silti sangen tungettelevia vierailuja vuoteeseeni.
Kesäkuun 15. p:nä saapui hotellin eteen tonga ja kolme ekkaa; edelliseen asetuin minä, jälkimmäiseen köytimme tavarat ja — Manuelin. Kohtisuoraan käy tie vehmaitten lehtokujien lomassa vuoriston juurelle. Liikenne on vilkas: karavaaneja, ratsastajia, vaeltajia ja mieronkiertäjiä. Edessämme kuvautuvat Himalajan alemmat ylänteet ja taampana sen korkeammat vuoret. Ovatko ne vihamielisten jumalain tielleni kasaamia muureja vai seisovatko ne tuolla tuloani odotellen?
Malepurin tuolla puolen pistäikse kahden rivakan hevosen vetämä tonga ensimäisten kunnaitten rakoon, missä rehevä kasvisto hohtaa vaalein ja tummin vivahduksin; tie polvittelee niiden suojassa, matkaaja ilahtuu saatuansa jättää taaksensa tasangon paahteen. Aurinko kyllä tosin vielä polttelee, sillä ilma on kirkas eikä lounasmonsunin pilviröykkiöstä vielä ole ensimäisiäkään airueita näkyvissä. Niin sivuutamme pysähdysaseman toisensa perästä. Useasti täytyy meidän edetä hitaasti, sillä vastaamme tulee suurina kulkueina khaki-univormuihin puettuja alkuasukassotureita muona- ja työkaluvankkureineen, joita kutakin vetämässä on muulipari — miten halusta olisinkaan omistanut tusinan noita sitkeitä juhtia! Raikkaat tuulet puhaltelevat vastaamme ja lehtimetsään ilmestyy havupuita. Jätämme taaksemme Murreen kesäaseman, ja nyt sukeltavat näkyviin Gulmargin lumihuippuiset vuoret. Murreen luona solatie lähtee kulkemaan jälleen alaspäin. Vandin takana saavutamme Jehlumin oikean äyrään, mutta virta on vielä syvällä allamme; maisema on viehättävä ja suuremmoisen komeine taustoineen mahdoton kuvata. Yhä syvemmä painautuu tie, etenemme ihan virran varteen ja jäämme yöksi "dakbungalow'iin", Kohalan majataloon.
Seuraavana päivänä kuljemme sillan toisella puolella verkalleen ylös vasemman rannan rinteitä. Aamu on säihkyvän kaunis, kunnaitten niukanlaisestakin kasvullisuudesta lähtee hieno kesäinen tuoksu. Vasemmalla kohisee joki, useasti valkeana vaahdoten, mutta kuohu kohtaa korviamme ainoastaan silloin kun levähdämme; muulloin sen voittaa tongan ratina kovalla maalla. Jännittyneellä huomiolla tulee seuranneeksi näkyjen vaihtelua tässä ihmeellisessä seudussa. Tie lävistää joitakuita vuoriston haaranteitä leveinä holvattuina tunneleina. Viimeinen näistä on pisin ja ammottaa vastaamme kuin musta vuoren onkalo. Sen sisustassa huokuu ihana viileys; merkkitorven lyhyet varotustörähdykset kajahtavat soinnukkaasti vuoren uumenista.
Guhrissa nautitaan dakbungalowissa aamiainen ja levähdetään neljännestunti mukavassa nojatuolissa kuistilla. Siellä olin neljä vuotta takaperin viettänyt unohtumattoman hetken Sir Robert ja lady Harveyn seurassa. Samoissa poppeleissa, jalavissa ja halavissa humisi tuuli tänään kuin silloinkin. Mieleni kävi kaihoksivan alakuloiseksi; silloin oli minulla suuri matka takanani, nyt näytti minusta tulevaisuus tavattoman synkältä! Edessäni kohoaa kuin taustan koristuksena oikeanpuoleisen laaksonkaltaan metsäisten vuorten pehmeästi pyöristäytynyt, mutta jyrkkä ulkonema, ja syvällä pohjukassa on virran molemmilla rannoilla Guhrin kylä. Ilma on lauha, johtaen unelmoimaan ijäistä kevättä ja unohtamaan huolensa.
Tjinarin takana kohoaa jälleen kallioseinämillä korkearunkoisia havupuita. Ajurini, joka puhuu persiankieltä, osottaa valtavaa kivenlohkaretta, joka on painunut tien pientareeseen; se oli vierähtänyt alas kymmenen päivää takaperin, surmaten miehen ja kaksi hevosta. Vaarallisiin paikkoihin, missä on vieremiä peljättävissä, on pystytetty pieniä valkeita lippuja. Vuoristomaisema käy yhä kolkommaksi, ja illan syvistä varjoista pistäikse sen jyrkät reunapiirteet vain selvemmin esille. Sivuutamme Urin ja Rampurin ja kuljemme usein tiheätä metsää. Baramulaan saapuessamme olemme 14 tunnissa taivaltaneet 171 km.
Kesäkuun 17. p:nä satoi virtanaan, mutta me tahdoimme siitä huolimatta päästä kuuden viimeisen aseman ohitse perille Srinagariin. Nelistäen joutuu matka pitkin loppumattoman poppelikujan suoraa solaa. Sota läiskii ja räiskii, sade pieksää tongan kattoa, raskaat pilvet luovat synkeän puolihämärän ja vuorista ei ole jälkeäkään näkyvissä. Ilma soveltuu hyvin siihen mielialaan, jossa saavun Srinagariin, Dshihlamin rannalla sijaitsevaan Kashmirin "pyhään kaupunkiin". Siellä odotti minua suunnaton määrä valmisteluja matkalle — Turkestaniin, niin sitä julkisuudessa nimitettiin; Tibetistä ei enää ollut puhetta, Ne henkilöt, joita tänä ensimäisenä päivänäni maharadshan pääkaupungissa tavottelin, olivat matkoilla; mutta lopulta tapasin kuitenkin vielä Srinagarin lähetyssairaalan johtajan, t:ri Arthur Neven. Hän oli v. 1902 hoitanut sairasta kasakkaani Shagduria ja tehnyt minulle monia muitakin palveluksia, jotka olivat saattaneet minut rajattomaan kiitollisuudenvelkaan häntä kohtaan. Eräs parhaita ystäviäni Intiassa oli neuvonnut minua yrittämään taivutella mukaani Arthurin veljeä t:ri Ernst Neveä. Mutta nyt sain kuulla, että hänkin oli tehnyt anomuksen saada käydä Länsi-Tibetissä, etupäässä järjestelläkseen lähetystyötä Rudukin ympäristöllä, ja samaten saanut epuun; hän oli parast'aikaa paluumatkalla Tibetin rajalta Lehin yläpuolelta. T:ri Arthur Neve on niitä miehiä, joita minä enimmin ihailen. Hän on omistanut elämänsä kristilliselle lähetystyölle Kashmirissa, ja hänen sairaalansa on parhaita ja runsaimmin varustettuja koko Intiassa. Siellä työskentelee hän väsymättömästi yötä ja päivää, ainoana palkintonansa tietoisuus siitä, että kykenee lieventämään lähimäistensä kärsimyksiä.
Tänä päivänä tuntui minulle kaikki menestyvän nurjasti. Alakuloisena palasin Neboun hotelliin, juuri kun gongi kajautti kello kahdeksaa. Istuuduin pitkään pöytään kolmisenkymmenen herrasmiehen ja naisen sekaan, jotka olivat minulle kaikki yhtä vieraita kuin minä heille. Mutta joissakuissa ryhmissä puheltiin minusta.