Minä itse ajattelin sitä merkillistä ihmiskohtaloa, joka oli eilen päättynyt. Lapsellisena noviisina hän ainiaaksi jätti vapaan elämän mustien telttien ja laitumella käyvien karjojen välillä, lausui jäähyväiset maailmalle ja sen turhuudelle ja tuli jäseneksi munkkijoukkoon, josta ei nyt enää ainoatakaan ollut elossa. Hän oli nähnyt vanhempien toisen toisensa jälkeen kuolevan, nuorten miehiksi varttuvan ja uusia lupautuneita hän oli nähnyt hyväksyttävän. He vaelsivat aikansa temppelisaleissa, sytyttelivät kynttilät, täyttivät vesimaljat jumalankuvien edessä ja erkanivat sitte hänen luotaan, siirtyen uusiin kohtaloihin, jotka odottivat ikuisella vaelluksella Nirvanaan päin. 75 vuotta oli hän elänyt luostarille, asuen samassa kammiossa, jossa hän nyt ruumiina lepäsi. Miten monet kengänpohjat mahtoikaan hän tällä samaisella kivipermannolla kävellen kuluttaa! Seitsemäksikymmeneksiviideksi vuodeksi oli hän syventynyt pyhiin kirjoihin ja mietiskellyt sitä valoisampaa olemassaoloa, joka avautuu polttorovion tuonpuoleisessa elämässä. Seitsemänkymmentäviisi vuotta oli hän nähnyt länsimyrskyjen kaahaavan lentohietapilviä Brahmaputran laaksoa pitkin. Vielä eilen oli hän erkanemisen hetkellä kuunnellut temppelin kellojen kumahtelua, jotka isoilla haukansulilla koristeluilla kielillään olivat julistaneet hänen lähtevän matkalle tuolle puolen haudan. Horjuvin askelin oli hän sitte lähtenyt seuraamaan edeltäkäyneen veikkovainajansa epävarmaa polkua.
Toivottomalta, surulliselta ja synkältä näyttää semmoinen elämäntarina. Ja kuitenkin täytyy sillä, joka on uskonut päivänsä ja yönsä luostarimuurien hämärälle, olla uskollisuutta, vakaumusta ja kärsivällisyyttä, se elämä kun on vankeutta, jonka hän henkisesti sairastuneena miehenä on vapaaehtoisesti valinnut. Antaessaan elävältä muurata itsensä Tartingin pimeisiin asuntoihin on hän luopunut maailmasta, ja kun hänen polttorovionsa savu kerran kohoaa, täytyy sen kaiken oikeuden mukaan olla mieluinen suitsutus ijankaikkisen valta-istuimen edessä.
Kahdeksi päiväksi leiriydyimme me Dshe'hen eli Dshe-shung'iin ja menettelimme siis jo siinä hiukan toisin kuin matkapaperimme sanamuoto olisi sallinut; suojelusvartiomme ei toki asettunut vastaankaan. Ensimäisenä päivänä ratsastin Tugdän-gumpaan, joka on rivi kuutiomaisia, kaksikerroksisia taloja tummanharmaansinisine, valkea- ja punaviiruisine seinineen. Sanottu luostari kuulunee samalle lahkokunnalle kuin Tashi-lunposta lounaaseen päin sijaitseva kuuluisa Sekija, jonka lamoilla on oikeus mennä muutamilla ehdoilla yhden kerran naimisiin. Suoraan kaakkoon päin Tugdänistä on kukkuloiden väliin kätkeytyneenä pieni, köyhä nunnaluostari Gandän-tshöding. Julkipuolen keskikohdalta päästään vaatimattoman pääportin kautta dukangiin, hämärään temppeliluolaan, jonka kattoa kannattaa kuusi punaista pilaria sirosti leikattuine pylväänpäinensä. Pilareihin lyötyihin vaarnoihin on ripusteltu kurjia uhrilahjoja, rauta- ja muuta romua. Serkulha-kangiin eli kaikkein pyhimpään tulee valoa isommasta suojamasta, ja kun sekin on hämyinen, niin täytyy tuolla olla pilkkosen pimeä.
Luostarin 16 nunnaa kuuluvat Tashi-lunpon alueeseen, ja tashi-lama kustantaa heille kerran päivässä teen; muu toimeentulonsa täytyy heidän kerjätä telteistä ja taloista. Siksipä onkin muutamia heistä aina kierroksella. Nytkin oli ainoastaan viisi sisarta kotona, huonosti puettuja, likaisia keropäitä kaikki. Kaksi oli nuorta ja ujoa, toiset ryppykasvoisia vanhuksia, joiden alkujaan punaiset puvut olivat mustuneet liasta ja tahrautuneet keittiössä, viheliäisessä luolassa, jossa he viettivät suurimman osan päivästä. Luostareissa käydessäni jätin aina muutamia rupiita muistoksi, eivätkä asukkaat olleet koskaan liian pyhiä ottamaan jaloa metallia vääräuskoisenkin kädestä vastaan.
Koko laaja Dshen laakso on luostariketjun ympäröimä. Huhtikuun 2. p:ksi olivat kiinalaisemme ilmottaneet tulostani suureen Tashe-gemben luostariin, jonka 200 munkkia kuuluvat samaan lahkoon kuin Tashi-lunponkin munkkikunta. Meillä oli tunnin ratsastusmatka tähän pyhyyksien valkoiseen kaupunkiin, joka on rakennettu erään vuoriharjanteen juurelle. Runsaasti 100 luostariveljeä oli minua tervehtimässä pääportilla, opastaen minut kivetylle juhlakartanolle, joka on samanlainen kun Tashi-lunpossakin, kehyksenä pylväsaltaaneja, seinät somistetut lukemattomilla freskomaalauksilla Buddhasta, ja sielläkin on valta-istuin tashi-lamaa varten, hän kun pitää siellä kerran vuodessa messun. Kivestä ja puusta tehdyt portaat vievät eteispyhäköstä dukangiin, joka kuten tavallista on divaaneilla varustettu ja pilarien tukema. Kolmea seinää pitkin kulkee lehteri, josta riippuu kokonainen metsä raitisvärisiä aistikkaita temppeli- ja muita lippuja. Alttarien keskessä kohoaa Shakya Toba, Buddha, ja kuvapatsaiden eteen on asetettu joukko kiillotettuja messinkimaljoja, jotka säteilevät kuten kynttiläliuta, teroittaen hämärään saliin tenhoisen virran päivän; ja lampunvalon hohdetta. Maljat ovat täynnä kristallikirkasta vettä, jumalien juomaa.
Toisella sivuseinällä on komeroissaan kanoonisista teoksista valtaisimman kirjan, Kandshurin, kookkaat 108 nidettä; niteitä on siten sama määrä kuin rukousnauhassa helmiä. Tandshur, toinen kokoelma, joka ei ole kanooninen, käsittää 235 kookasta nidettä. Niinpä tarvittaisiin tibetiläisten molempien raamattujen kuljettamiseen kokonainen 150 hevosen karavaani; ainoastaan rikkaat luostarit kykenevät pitämään kirjastossaan molemmat. Herättäneepä munkeissa turvallisuuden tunnetta se tieto, etteivät muut kuin he itse ole perehtyneet näihin äärettömiin uskonnon aarteihin. Maallikko ei silloin pysty munkin kanssa väittelemään; hänellähän ei ole koskaan tilaisuutta tunkeutua noihin ijankaikkisiin totuuksiin.
Vieressä on kasang-lhakang, temppelisali, jossa on 16 pylvästä ja Shakya Toban kuvapatsas. Sali saa hyvän valaistuksen kattoakkunoista ja siellä loistaa kultaa ja arvoesineitä, kukkaköynnöksiä, uskonnollisia puita ja kultakoristeisia kiillotettuja lippaita. Sielläkin on tavattoman loistavasti nidottuja pyhiä kirjoja, jokainen on koruompeleiseen silkkiverhoon käärittynä. Vaskinen gong kajahtaa joka kerran, kun uhrimaljoihin kaadetaan raikasta vettä.
Mankang-lhakangin seiniä koristavat korkeiden jumalien kuvapatsaat, ja sen keskelle on asettu 3,5 metrin korkuinen, lattiasta kattoon asti ylettyvä rukouslieriö, jonka ympärysmittaan meni neljä minun sylimittaani sormenpäistä sormenpäihin laskien. Sen punainen ulkopinta on täynnä jättiläiskokoisia kultaisia kirjaimia; keskikohdalle on kuvattu piiri tanssivia jumalattaria. Samantapaisen pienemmän salin nimi on mankang-tshang. Sen rukouslieriön yläreunassa on puikko, joka lieriön jokaisella pyörähdyksellä lyö kellon kieleen. Eräs vanha lama istui sen edessä pitäen lieriötä rautaisen navan kahvaan sidotulla nuoralla lakkaamattomassa liikkeessä. Hänen ja erään toisen munkin tehtävänä on viipotella tätä kuvatusta koko päivä ja puolet yötä, eli päivännoususta keskiyöhön. Siinä istuessaan ja vääntäessään luki hän samalla rukouksia, mutta ei tavalliseen tapaan mutisten, — ei, hän mylvi niitä, ulvoi, epäselvin äännähdyksin, jotta vaahto pursusi huulille. Hän hikosi ja ähki, heittelehtien joka pyörähdyksellä hurjasti taaksepäin, sitte jälleen kumartuaksensa etukenoon. Hän oli, kuten minulle selitettiin, uskonnollisessa hurmiotilassa, eikä ottanut äänekkäintäkään huutoa kuuleviin korviin. Kaleeriorjan soutua pitäisin minä keveämpänä kuin tätä pelätintä, joka luolan pimennossa jauhaa loppuun vapaan ajatuskyvyn ja jonka väsymättömän pyörimisen ainoina todistajina voivat olla ainoastaan mykät, usmaiset jumalat. Katsoin kellooni: lieriön kello soi yhdeksän kertaa minuutissa; siis lähes 10,000 pyörähdystä ennen kuin puoliyö saapuu väsynyttä munkkia vapauttamaan. Ja lieriö sisältää miljoonia rukouksia, jotka siis joka päivä nousevat maan tomusta korkeuteen kymmenentuhatta kertaa.
Kokonaisen päivän vietimme tässä ihmeellisessä Tashi-gemben luostarissa, joka on Tashi-lunpon jälkeen minun näkemistäni tibetiläisistä luostareista rikkain ja kaunein, puhtauteen ja hyvään makuun katsoen on se niistä kaikista etusijassa. Temppelisalit saivat lukuisista akkunoista riittävästi valoa, ja puolipäivän aurinko paistoi herttaisesti pylväitten lomitse lumoavana valon ja varjojen karkelona, punahohteen ja kultaloisteen ihastuttavana värileikkinä. Joukko munkkeja istui sohvilla, puhellen saattoväkemme kanssa; auringon valossa ovat heidän muotonsa voimakkaan vaikuttavat, kun he itse punaisissa puvuissaan kuvastuvat punaista taustaa vasten. Toisia nojailee pylväisiin juhlallisina kuin togaan puetut roomalaiset senaattorit; päivänpaiste valelee heitä hehkullaan, samalla kun joukko heidän veljiänsä häipyy lehterien siimekseen. Ja kun auringon säteet sattuvat Buddhan puvun kultaan ja taittuvat kultaisen lotoskukan lehtiin, joiden teriöstä se kohoaa, hajoavat heijastukset tässä satumaisessa salissa niin, että pylväiden katvepuoletkin tulevat valoisiksi ja pylväät muistuttavat läpikuultavia rubiineja. Nämä valovaikutukset hämmennyttävät, ja katselija luulee joutuneensa vuorenkuninkaan saleihin.
Huhtikuun 3. p:nä jatkettiin matkaa täydellä todella edelleen länttä kohti miellyttävien kylien ja pienten luostarien ohi, ja taas lähestyimme Tsangpon rantaa eräässä kohden, missä heiluva köysisilta on pingotettu kahden vaapperan kivilohkareen välille. Veden juoksu on niillä paikoin vuolas; virta on tästälähtein ainoastaan 50 metriä leveä, monin paikoin sitäkin kapeampi; ja itse laakso on Dshe-shungin aukeaman yläpuolella ahtaaksi kuroutunut.