Pyhiinvaeltajain vapaaehtoiset rahalahjat ovat Tashi-lunpon pääasiallisia tulolähteitä. Mutta luostarilla on myöskin melkoisia maatiluksia ja paljon karjaa, ja eräät munkit, jotka huolehtivat taloudellisista asioista ja hoitavat tuloja, harjottavat kauppaa sekä ympäristön että Nepalin kanssa. Toisena suurena tulolähteenä on amulettien, talismaanien ja pyhäinjäännösten, metallista tai poltetusta savesta valmistettujen jumalankuvien, uskonnollisten maalausten ja muun sellaisen myynti, niillä kun on runsas hinta sitte kun tashi-lama on ne asianmukaisella tavalla siunannut.
Joka päivä kiertelin luostarissa ja täydentelin tietojani munkkien yksinäisestä elämästä. Mutta varmaankaan eivät muut voisi osottaa samaa harrastusta temppelisuojamia ja munkkikammioita kohtaan kuin minä, joka Tibetin aavikkopoluilta saavuin luostarikaupungin ystävälliseen suojaan vuoden suurimman juhlan aikana, sen merkillisiin oloihin ja ympäristön vilkkaaseen vilinään. Tässä ei sen vuoksi ole paikallaan kertoilla yksityiskohtia enempää kuin ylläolevat jotkut piirteet. Ainoastaan kuolleiden tiestä enää muutama sana.
Lounaaseen päin Tashi-lunposta on pieni kylä Gumpa-sarpa, "Uusi luostari"; siellä perintätieto kertoo aikoinaan olleen temppelin, jonka dsungarit olivat ryöstäneet. Nyt se on Shigatsen ja luostarin hautauspaikkana, missä munkkien ja maallikkoiden ruumiit joutuvat hävityksen omiksi.
Laman ruumis jää kolmeksi päiväksi kammioonsa, maallikon 3-5 päiväksi, jotta saadaan aikaa kaikkiin kuolinrukouksiin ja -menoihin. Uuteen pukuun vaatetettuna kääritään lama-vainaja kangaskappaleeseen ja hänet kantaa pääkallopaikalle joku hänen virkaveljensä; maallikon viimeiset jäännökset kannetaan paareilla, jotka sälytetään ruumiinkantajille. Nämä ovat nimeltään "lagba"; heitä on 50-henkinen halveksittu sääty, joka asuu erillään Gumpa-sarpan kylässä 15:ssä viheliäisessä pikku hökkelissä. He saavat naida ainoastaan ruumiinkantajain ammattikunnasta, ja heidän lapsensa ovat kielletyt ryhtymästä mihinkään muuhun kuin isäinsä ammattiin. Heidän on pakko asua kurjissa, ovettomissa ja ikkunattomissa tölleissä; ilma- ja oviaukot ovat avoinna kaikille tuulille ja taivaan ilmoille. Hyvilläkään tuloilla he eivät saa ryhtyä rakentamaan parempia asumuksia itselleen. Heille kuuluu myöskin luostarin rankkurin toimi. Heidän kuollessaan siirtyvät yleensä heidän sielunsa eläinten tai pahojen ihmisten ruumiisiin.
Lagbat "hautaavat" tavallisesti vain lamoja, omaisiansa ja köyhiä; varakkaammat huolehtivat vainajistaan itse, käyttämättä ammatillista apua. Täten menetellään muissa osissa maata kaikkiin nähden; ainoastaan Tashi-lunpossa ja Lhasassa voidaan puhua ruumiinpaloittajain ammattikunnasta. Kun munkit ovat kuolleen veljensä kanssa saapuneet pääkallopaikalle, riisuvat he ruumiin alastomaksi, jakavat vaatekappaleet keskenään ja käyttävät niitä jo seuraavana päivänä yllään. Lagbat saavat pikku rahaerän sekä laman vanhoista vaatteista osan; maallikoilta he saavat vainajan kaikki puvut ja naisruumiiden kaikki pikku korut.
Hauturit jäävät heti yksikseen toimeensa. Maahan iskettyyn paaluun kiinnitetty köysi pujotetaan mahtajan kaulaan ja ruumista kiskotaan sitte jaloista, jotta se venyisi mahdollisimman suoraksi; lamaan nähden kerrotaan sen toimenpiteen olevan hyvin työläs, hän kun on kangistunut istuvaan asentoon. Ruumiin ollessa alasti kajauttavat lagbat houkutus-äänen, ja ympäristön korppikotkat leijuvat raskain siivenlyönnein paikalle, käyvät helppoon saaliiseensa käsiksi ja reutovat ja repeloivat sitä, kunnes luuranko on paljas. Lhasassa käytetään samaan tarkotukseen koiria; joissakuissa luostareissa ruokitaan pyhiä koiria pappien lihalla.
Lagbat istuvat vieressä odottamassa, ja leikkaavat sitte pään erilleen; luuranko hienonnetaan kivien välissä jauhoksi, josta aivojen avulla valmistetaan taikinaa; tämä heitetään pikku pallosina linnuille, ne kun eivät muutoin syö luujauhoa. Ruumiinpaloittajien ammattikunta tekee tehtävänsä mitä levollisimmin; käsin he vatkaavat aivoja luujauhoon, välillä kait juoden teetä ja syöden tsambaa; eivätpä juuri näytä milloinkaan peseytyvänkään! Koko korppihautauksella sanotaan olevan merkityksenä, että vainaja vielä saavuttaa ansiota, lahjottaessaan ruumiinsa linnuille, jotka muutoin näkisivät nälkää; hän siis vielä kuolemansa jälkeen tekee hyväntyön, joka vaikuttaa hänen sielunsa rauhaan. Korppikotkilla on ihan sama osa tässä kuin parsilaisten "hiljaisuustemppeleilIä" Bombayssa ja Persiassa.
Heti uskonnon velvollisuudet täytettyään ovat omaiset jo jättäneet jäähyväiset vainajalle. Luulisi, että kuolevaa kammottaisi hellimänsä tomumajan osaksi tuleva raaka pitely; mutta varmaankin hän viimeisinä hetkinään ajattelee enemmän sieluansa, hyviä töitänsä ja jokapäiväisiä rukouksiansa. Tibetiläisten hautaustapa ja tuotteiden kohtelu on siten kaikkea runollisuutta vailla. Islamin lapset käyvät rakkaittensa haudoilla ja itkevät kaihojansa kypressien alla; mutta tibetiläisillä ei ole hautoja eikä ruohoittuneita kumpuja, joilla voisivat omistaa menneen onnen muistolle hetkisen. He eivät itke, sillä he eivät murehdi, ja he eivät murehdi, sillä he eivät ole rakastaneet. Miten olisivatkaan he voineet rakastaa puolisoa, joka heillä on ollut yhteisenä muiden kanssa, joten aviollisen uskollisuuden käsitteelle ei ole tilaa. Perhesiteet ovat hauraat ja hatarat, veli ei saata hautaan veljeänsä, mies ei vaimoansa ja vielä vähemmän lastansa — eihän hän edes tiedä, onko se hänen omansa. Ja ruumishan sitäpaitsi on itsessään armoton kuori; äitikään, joka on hellästi rakastanut lastansa, ei tunne rahtuakaan hellyyttä hänen hengetöntä ruumistansa kohtaan, kun se luovutetaan ruumiinpaloittelijain revityttäväksi.
Yhdeksästoista luku.
Oleskeluni Shigatsessa.