Syyskuun 15. päivä oli minun suuri päiväni. Olin ollut yötä Fagun bungalowissa. Tämä leiri, jossa olin yksinäni, oli järjestyksessä 499. Simla olisi viidessadannes leiri. Tuntui merkilliseltä seisoessa erämaan ja korkeimman sivistyksen rajalla. Komean maantien suojuksen vieressä istui eräs herrasmies rikshassaan — hän oli Reuterin kirjeenvaihtaja, ystäväni Edward Buck. "Nyt sitä saa soittaa suutansa", ajattelin minä. Ja sitä sitten jatkuikin viimeisen päivämatkan ajan.
Etäältä jyrkiltä kukkuloiltaan näkyy ihana, hieno kaupunki, ja sen valkeat talot kimaltelevat puiden välistä. Eräs kaunis neitonen valokuvaa meidät kodakillaan; mutta on vielä varhainen aamuhetki ja ilman enempiä onnettomuuksia pääsemme me pelastumaan miesten pukumyymälään. Sillä poolaisesta puvustani huolimatta täytyi minun perinpohjin uuteen asuun pukeutua ennen kuin voisin näyttäytyä varakuninkaan palatsin porttien sisäpuolella.
Ensi päivät asuin vanhan jalon ystäväni eversti Dunlop Smithin luona ja sain nyt tilaisuuden kiittää häntä ja hänen ystävällisiä omaisiansa siitä vaivasta, jota olivat minun tähteni nähneet ja niistä yhdeksästä kelpo tavaroilla täytetystä arkusta, jotka he olivat viime vuonna minulle Gartokiin lähettäneet. Sitten muutin varakuninkaan palatsiin ja nautin lordi ja lady Minton luona samaa rajatonta vierasvaraisuutta kuin muinoinkin. Akkunaani näkyi taas Himalajan harja, kohoten näköpiirin rajalle selvänä ja terävänä, ja sen takana levittäytyivät Tibetin vuoret ja laaksot kuin rannaton meri.
Syyskuun 24. p:nä kokoontui 150 herraa ja naista palatsin juhlasaliin. Tällä kertaa oli se muodostettu luentosaliksi, ja kultaompeleisella verholla katetulla alustalla, jolle muutoin on valtaistuimet asetettu, oli tuotu valtaava Tibetin kartta. Ensimäisillä tuoleilla istuivat Intian armeijan ylipäällikkö lordi Kitchener, Pandshabin kuvernööri sekä Alwarin ja Gwaliorin maharadshat, ja vierasten joukossa olivat edustettuina kaikki kenraalit, kaikki ylemmät upseerit, kaikki valtiosihteerit, tiedemiehet ja corps diplomatiquen jäsenet, jotka nyt juuri olivat Simlassa. Valtiosihteeri, eversti Victor Brook ilmotti hänen ylhäisyytensä varakuninkaan ja lady Minton tulon. Minussa oli kauhea kuume, mutta ennen kuin itse huomasinkaan kuulin loistavassa salissa kaikuvan oman ääneni "Your Excellencies, Ladies and Gentlemen" ja sitä seurasi kertomus viimeisestä matkastani. Kello oli yksi yöllä, kun esitelmäni päättyi. Kun lordi Minto oli vielä pitänyt ystävällistäkin ystävällisemmän puheen, lähtivät vieraat sivuhuoneisiin illalliselle.
Eräässä seraissa linnan alapuolella asui minun kuusi ladakilaistani ja viimeiset seitsemän juhtaani. Usein laskeuduin heitä tervehtimään ja leikin jonkun aikaa vanhan matkatoverini, pienen Puppyn kanssa.
Mutta levon päivät vierivät ohi ja pian tuli viimeinen niistä. Otin pikku Puppyn syliini, puristin sitä, silitin sen päätä, ja voin sanoa, että minun oli vaikea siitä erota. Sitä oudostutti herransa hieno puku ja se katsoi minuun sillä hetkellä kysyvästi, surullisesti, kuin olisi aavistellut, että meidän välisemme siteet nyt katkaistaisiin emmekä enää toisiamme näkisi. Siitä päivästä lähtien, kun se Kara-korumin lumisolan juurella syntyi, olimme me yhdessä kestäneet kärsimykset ja ilot. Koirista eroaminen on kaikkein raskainta — miehille jäähyväisten sanominen ei ole minulle niin työlästä!
Jo Simlaan saapuessani olin lahjottanut jokaiselle miehelleni 60 rupiita uusien vaatteiden ostoon ja he olivat niillä myymälästä hankkineet vanhoja messinkinappisia virkapukuja, jotka olivat heidän mielestään aistikkaita ja upeita. Olkalapuissa oli luettavana sanat "Guard London S.W. Railway". En tiedä miten ne olivat Intiaan joutuneet, mutta semmoiseen asuun puettuina ja punainen fetsi päässä seisoivat mieheni syyskuun viime päivänä palatsin pihalla. He saivat pitää minun seitsemän hevostani ja muuliani, satulani, telttini, turkkini, makuusäkkini ja kaiken muun. Kimoni piti heidän myydä Lehissä ja hinta jakaa keskenään. Gulamin piti ottaa pikku Puppy ja pitää huoli siitä, ettei se kärsisi puutetta — se muistutti pesän selvitystä, huutokaupalla myyntiä. Palkkansa lisäksi sai kukin 100 rupiita lahjaksi ja nelinkertaiset matkarahat Lehiin.
Lordi ja lady Minto olivat erotessamme saapuvilla ja varakuningas piti miehille lyhyen kiitospuheen. Minun oli vaikea heistä erota; yksinpä niin välinpitämätön Lobsangkin, joka oli Simlan komeudesta ja rikkauksista aivan ällistynyt, itki kuin lapsi, kun raskain askelin seurasi tovereitaan heitä odottavien kuormaeläinten luo.
"Mikä uskollisuus, mikä kiintymys!" huudahti lady Minto liikutettuna.
"Heidän kyyneleensä puhuvat selvemmin kuin pitkät kuvaukset."
Lokakuun alussa matkustivat varakuningas ja lady Minto vuoristoon ja sanottuani heille sydämelliset jäähyväiset ja kiitettyäni heitä minulle osottamastaan ylemnääräisestä hyvyydestä olin minä nyt suuressa linnassa yksinäni ja hyljättynä. Vasta kahdeksan päivän kuluttua lähtisi höyrylaivani Bombaysta kaukaiseen Itään. Ne viisi päivää, jotka vielä Simlassa viivyin, olin suureksi ilokseni vieraana lordi Kitchenerin asuinrakennuksessa Snowdonissa. En koskaan unohda niitä päiviä. Huoneeni olivat kukilla koristetut ja pöydällä oli neljätoista Tibetiä käsittelevää kirjaa, jotka oli kenraalin kirjastosta minulle luettavaksi etsitty. Elimme kuin neljä nuortamiestä molempien iloisten, toverillisten ajutanttien Wyllien ja Bosfetin kanssa, söimme neljän aamiaista, puolipäivällistä ja päivällistä, ja kulutimme iltamme biljardihuoneessa, jonka uuninreunustassa on kuvaava lauselma: "Strike and fear not!" (Iske äläkä pelkää!)