Asbjörn Krag valmistautui lähtemään. Hän maksoi tarjoilijalle, pani pois lehden, joi lasinsa pohjaan ja nousi. Samassa hän huomasi Oslon kreivin pyytävän anteeksi laivanvarustajan pojalta, nousevan ja kun salapoliisi oli tulossa ovelle, kohtasi hän siinä Nelsonin, joka ojensi hänelle kätensä sanoen:
— Olipa tosiaankin erinomaisen hauskaa nähdä teitä, herra Krag. Ette kai pahastuisi, pyytäessäni saada keskustella hieman kanssanne?
Salapoliisi puristi hänen kättään ja he siirtyivät kauemmaksi eteissaliin.
— Se on minulle erinomaisen mieluista, parahin kreivi. Nyt minulla ei ole kuitenkaan aikaa. Minun täytyy mennä kotia päivälliselle.
— Niin, minä en myöskään juuri nyt ole vapaa. Mutia ehkä voitte määrätä sopivan ajan myöhemmin iltapäivällä?
— Kello seitsemän. Sopiiko?
— Erinomaisesti, mutta missä?
— Vaikkapa etsivänosaston virkahuoneessa, vastasi Krag vakavana.
Oslon kreivi hymyili koko kasvoillaan, kun hän katsahti salapoliisiin:
— Te olette totisesti mainio, sanoi hän. — En ole koskaan tavannut teidän asemassanne olevaa, jolla olisi niin loistava huumorinlahja kuin teillä, mutta tiedättehän ettei tapani ole käydä sellaisissa paikoissa. Määrätkäämme joku toinen paikka, esimerkiksi kotonanne.