"Pyydän kysyä", keskeytti salapoliisi, "pysyykö hän edelleenkin naimisiinmenopäätöksessään?"
"Ei. Nyt hän ei välitä vähääkään koko asiasta."
"Hyvä. Edelleen."
"Eräänä iltapäivänä — noin kahdeksan päivää sitten — tarinoin Åkerholmin kanssa ja silloin tapahtui jotain sangen omituista. Istuin nojatuolissa likööriä maistellen, ja vanhus käveli edestakaisin lattialla polttaen piippuaan. Äkkiä kiintyi hänen huomionsa johonkin, hän pysähtyi kuin naulattu ja tuijotti äänettömänä ja pelokkaana vastaanottohuoneen seinällä olevaan suurikokoiseen peiliin. Ennenkuin minä ehdin estää häntä otti hän raskaan hedelmämaljakon ja heitti sen niin voimakkaasti peiliin, että peili ja maljakko menivät tuhansiksi pirstaleiksi. Nousin hämmästyneenä huudahtaen: 'Herran nimessä! Mitä tämä merkitsee?' Hän rauhoitti minua ja asettaen vapisevat kätensä olkapäilleni sanoen: 'Ei mitään, ei mitään… Pyydän, jättäkää minut, haluaisin olla yksin.' Ja minä poistuin."
Asbjörn Krag nyökkäsi mietteissään.
"Osuiko sinun katseesi silloin peiliin?" kysyi hän.
"Ei", vastasi tohtori, "en istunut sinne päin. Peili oli muuten vanhan ajan mallia ja melkoisen arvokas."
"Voitko tietää, ovatko sirpaleet säilyneet?"
"Luullakseni voisi ne löytyä jostain rikkakasasta."
"Oletko puhutellut vanhusta sen jälkeen?"