"Olette siis muuttanut mieltänne", sanoi hän, "se ilahduttaa minua todella".
Hän istuutui norjalaisen viereen ja katseli häntä tarkkaavasti.
"Onko teille todella mahdotonta pelastaa tuo nuori kuolemaantuomittu tyttö?" kysyi hän.
"Ei suinkaan mahdotonta", vastasi tiedemies ylpeästi, "on ylipäänsä sangen vähän sellaista, joka on minulle mahdotonta. Mutta se haittaisi aiettani, vieläpä voisi suorastaan saattaa sen raukeamaan tyhjiin, ja sitä en tahdo panna alttiiksi."
"Ja jos minä siis kieltäydyn auttamasta teitä suunnitelmanne toteuttamisessa, mitä sitten?"
"Senhän olen sanonut teille. Luultavasti minun on pakko surmata teidät."
"Ja teette tahallanne uuden murhan?"
Vanhus nauroi ääneensä, mutta ei vastannut. Harald Vikiä puistatti.
"Joka tapauksessa pyydän teitä tekemään minulle suuren palveluksen", jatkoi norjalainen. "Jos kuolen tänä yönä, tahdotteko toimittaa kirjallisen tervehdyksen eräälle ystävälleni kotimaahani. Vain parisen sanaa, jotka piirrän tälle pienelle liuskakiven palaselle."
"Siitä pidän kyllä huolen", vastasi vanhus, "mutta mikä on ystävänne nimi?"