"Asbjörn Krag."
Vanhus päästi kirosanan.
"Taas tuo ihminen", mutisi hän, "mutta olkoon menneeksi, teen teille joka tapauksessa tämän palveluksen".
"Kiitos, silloin kirjoitan heti tämän omituisen kirjeen", vastasi Harald Vik. "Muistaakseni te hankitte tulitikkulaatikon alhaalta hallituksen keittiöstä. Saanko lainata sitä?"
Vanhus kopeloi taskuaan ja veti esiin tulitikkulaatikon.
"Olkaa hyvä", sanoi hän, "mutta varokaa, etteivät näe valoa reiän läpi alhaalle".
Harald Vikillä oli suunnitelmansa valmiina.
Pienellä kivilattialla oli hujan hajan olkia, kynityitä höyheniä ja muuta senkaltaista. Jos tuikkaisisi tikulla tulen näihin helposti syttyviin aineksiin, ei kestäisi kauan, ennenkuin kaikki tyynni olisi ilmiliekissä.
Harald Vik raapaisi tulta ja pudotti ilmeisesti varomattomuudesta tulitikun. Samalla hän teki kömpelön liikkeen, niin ettei vanhus voinut sammuttaa.
Silmänräpäyksessä oli koko lattia ilmitulessa. Harald Vik huusi ja kirkui lisätäkseen hämminkiä. Vanhus koetti sammuttaa tulta hatullaan, mutta turhaan. Tällainen aimo valkea katolla voi mikä sekunti tahansa saattaa heidät turmioon. Sen norjalainen heti ymmärsi.