Tiedemies alkoi koetella viittansa taskuja, mutisten:
"Te käyttäydyitte sangen omituisesti. Näytti aivan siltä, kuin olisitte ehdoin tahdoin sytyttänyt tulen. Ahaa, nyt minä ymmärrän…!"
Vanhus kävi äkkiä raivosta aivan kalpeaksi ja valmistautui hyökkäämään kuin petoeläin norjalaisen kimppuun.
Mutta Harald Vik pysyi tyynenä paikallaan ja tähtäsi eteenpäin vanhuksen revolverilla.
"Täällä on neljä panosta jäljellä", huusi hän, "varokaa itseänne, älkää astuko askeltakaan lähemmäksi, muutoin ammun".
"Rosvo", sähisi vanhus, vapisten hämmästyksestä ja raivosta, "antakaa minulle takaisin revolveri!"
"Se olisi hyvin tyhmästi tehty kaikkien uhkausten jälkeen, jotka te äskettäin lausuitte. Nyt tahdon pakottaa teidät pelastamaan myöskin tuon nuoren tytön. Joko pääsemme kaikki täältä tai ei kukaan. Myönnätte kai", lisäsi hän hymyillen, "että tuo tulipalo oli erinomainen keksintö. Olisi ollut aika vaikeata muulla tavoin päästä kopeloimaan viittanne taskuja… No, no, olkaa nyt vain levollinen. Te näette, että sormeni on liipaisimella. Pieni liike vain, vaikka kuinka pieni, ja minä ammun. Ettekö usko, että tunnen teidän voimanne ja notkeutenne. Olen myöskin selvillä siitä, että henkeni on kysymyksessä. Teette varsin viisaasti, jos astutte askeleen taaksepäin."
Vanhus kiehui raivosta. Harald Vik odotti oikein valtavaa purkausta, mutta äkkiä kiintyi molempien huomio johonkin outoon.
Alhaalta vankilan pihalta kuului kamala huuto.
Harald Vik ei aluksi voinut päästä selville, mikä huuto se oli. Mutta se kuulosti kamalalta ja aavemaiselta yössä ja sai hänet säpsähtämään. Molemmat kuuntelivat jännityksissään.