Sitten seurasi uusi parkaisu, vielä voimakkaampi ja vielä kamalampi.
Samassa silmänräpäyksessä soivat tuomiokirkon kellot.
Kello oli yksi.
"Käsitättekö, mikä ihmeen huuto tuo on?" kysyi norjalainen. Hän seisoi yhä revolveri kädessä valmiina ampumaan, mutta oli antanut kätensä vaipua alas.
"En ole koskaan kuullut tuollaista", jatkoi hän.
"En ole koskaan kuullut pöllönhuutoa tässä vankilassa", vastasi vanhus. Kuulosti siltä, kuin hän olisi täydellisesti unohtanut revolverikohtauksen.
"Se on siis pöllönhuuto."
"Niin, se on tietenkin merkinanto."
"Tai myöskin varoitushuuto."
"Ei sekään mahdotonta. Muutaman minuutin kuluttua saamme kyllä ratkaisun arvoitukseen."