Pakolainen kurottautui niin pitkälle räystäskourun ulkopuolelle kuin voi ja kuunteli jännityksissään. Hän kuuli sen verran, että jotain kopissa puuhailtiin. Hän kuuli askelten äänen, ne kulkivat edestakaisin.
Yht'äkkiä koputettiin kolmasti ristikkoikkunaan. Olikohan se merkinanto? Pakolainen makasi liikkumatta ja odotti. Silloin koputettiin taas, tällä kertaa kovemmin, minkä vuoksi Harald Vik näki parhaaksi vastata. Hän koputti kolmasti räystäskouruun. Heti paikalla vastattiin alhaalta. "Miks'ei hän puhu", ajatteli Harald Vik, "ehkä hän pelkää, että joku voisi kuulla". Hän otti taas nuoran, sitoi sen liuskakivenpalasen ympäri ja päästi sen alas ristikkoikkunaan. Hän oli jo tullut niin taitavaksi, että hän silmänräpäyksessä osasi heilauttaa liuskakivenpalasen ristikkorautojen lomitse, joihin se tarttui kiinni.
Puolen minuutin kuluttua hän taas voi vetäistä nuoran ylös. Nyt oli kivenpalaseen kirjoitettu aika paljon. "Hän tahtoo jatkaa kirjeenvaihtoa", ajatteli pakolainen.
Tällä kertaa oli vanki piirtänyt kivelle seuraavan kappaleen:
"Tiedän, missä käytävä on, mutta minun on vaikea löytää savupiippua. Ryömikää heti sinne ja matkikaa rotan nakerrusta sieltä käsin. Olkaa aivan levollinen, ei se ole vaarallista."
Harald Vikiä ihmetytti tiedonannon suojeleva ja samalla käskevä sävy, mutta hän oli heti valmis täyttämään kuolemaantuomitun toivomuksen. Hän iloitsi jo suuresti siitä, että hänellä oli seuraa toivossa. Kun heitä oli kaksi, oli tietysti helpompi tehdä pakosuunnitelmia.
Niinpä hän kiipesi kolmannen kerran ukkosenjohdattimen sivutse, pääsi päärakennuksen katolle ja meni savupiipun luo. Hän kuunteli kauan, mutta ei kuulunut hiiren hivahdusta, haudanhiljaisuus vallitsi. Taaskin häntä kammoksutti tuijottaa sisään savupiipun aukosta, joka oli yhtä syvä ja kylmä kuin kuilu. Mutta hän rohkaisi mielensä ja ryömi piipusta sisään. Hän hilasi itsensä alaspäin samoin kuin ennenkin — jännittämällä hartioitaan ja jalkojaan piipun seiniä vasten.
Vihdoin hän tuli sille kohdalle, jossa hän tiesi olevan rautaoven. Hän hapuili käsillään ja löysikin sen. Sitten hän alkoi raapia sormillaan kovettunutta nokea. Se kuulosti ihan rotan nakertelulta, ja sen täytyi kuulua kautta koko käytävän.
Kesti miltei kymmenen minuuttia, ennenkuin hän kuuli, että kuolemaantuomittu oli läheisyydessä. Hän erotti hiiviskeleviä askelia käytävässä, ja heti sen jälkeen aukaistiin pieni rautaovi, ja kuiskaavalla äänellä kysyttiin:
"All right?"