Harald Vik kompuroi ylöspäin niin nopeasti kuin ikinä taisi. Mutta sentään liian hitaasti toisen mielestä, joka kiipesi satumaisella taidolla.
Kun he olivat onnellisesti päässeet katolle, jäi kuolemaantuomittu hetkeksi seisomaan, katsellen kaupungin kattoja, jotka kimaltelivat kalpeina kuunvalossa.
Harald Vik kuuli hänen mutisevan: "Tiesinhän minä, että tälläkin kertaa välttäisin mestauslavan."
Norjalainen katseli häntä kummissaan.
Kuten sanottu hän oli aivan pieni mies. Hänellä oli yllään harmaa viitta, joka liehui hänen laihan ruumiinsa ympärillä. Hän oli kenties noin viisikymmenvuotias, mutta nähtävästi yhtä joustava kuin kolmikymmenvuotias.
Hän meni Harald Vikin luo ja sanoi matalalla äänellä:
"Oli onni teille, että minä pelastuin."
Norjalainen katsoi häntä taas kummissaan.
"Olemmeko teidän mielestänne pelastuneet?" kysyi hän. "Olemme täällä katolla emmekä voi päästä pois täältä. Eikä meillä ole edes mitään syötävää."
"Mutta vapaus", vastasi vanki, "kun ihminen on vapaa, voi hän tehdä mitä hyvänsä. Kun minä olen vapaa, ei mikään ole minulle mahdotonta."