"Mutta mehän voimme joutua kiinni milloin hyvänsä."
"Siis on vältettävä sitä."
"Mutta miten maailmassa siis aiotte menetellä?"
"Se on minun asiani, mutta olen varma, että teidät olisi keksitty vuorokauden kuluessa, jollen olisi ehtinyt avuksenne."
Harald Vik ei voinut olla hymyilemättä toverinsa suunnattomalle itseluottamukselle.
"Voin vaikka vannoa", jatkoi kuolemaantuomittu, "että olette laiminlyönyt kaikkein yksinkertaisimmatkin varokeinot?"
"Mitä te tarkoitatte?"
"Esimerkiksi nämä liuskakivenpalaset, joita olemme käyttäneet kirjeenvaihdossamme, ne ovat tietysti hujan hajan pitkin kattoa?"
"Kyllä, mutta mitä merkitystä sillä olisi?"
"Siinä kuulette itse, kuinka kevytmielinen olette. Tietenkin se on varsin tärkeää. Meidän täytyy olettaa, että vankilan vartiosto tämän toisen karkuretken perästä alkaa epäillä, että olemme paenneet katon ylitse. Heti huomenaamulla kun he löytävät hänet tuolla sisällä" — kuolemaantuomittu viittasi koppiinsa — "alkavat he tutkia asiaa. Rikkilyöty ruutu herättää jo epäilyjä. He nousevat katolle ja löytävät liuskakivenpalaset."