Kun hän tuli pimeästä käytävästä, häikäisi häntä hetkiseksi vaalea, kirkas valo keskusteluhuoneessa. Mutta kun hän sai nähdä Thomas Buschin, joka seisoi häntä vastassa kaiteen luona ryhdikkäänä, eleganttina ja hymyilevänä, kiiruhti hän heti hänen luokseen, pani hansikkailla peitetyt kätensä hänen kaulaansa ja itki.
Thomas Busch lohdutti häntä niin hyvin kuin taisi ja lupasi, että he pian saisivat taas nähdä toisensa.
Nainen huudahti hysteerisesti:
— Ei, ei, me emme enää koskaan saa nähdä toisiamme ja on kauheata, että sinun täytyy kärsiä niin paljon. Miksi et syleile minua, rakas Thomas. Miksi olet niin kylmä minua kohtaan?
Thomas Busch hymyili katkerasti ja kalisutti käsirautojensa ketjuja. Mutta silloin puhkesi pikku varieteenaisen kauhistus oikein vakavasti. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja rukoili kirouksia ilkeille poliisimiehille. Hän vilkuili innokkaasti Harald Bredeen, joka seisoi hiljaa kuin kuvapatsas ja vaarinotti kaikki hänen liikkeensä.
Nuori Järven tunsi itsensä liikutetuksi tämän näytelmän johdosta. Mutta Asbjörn Krag, jonka ihmistuntemus oli syvempi ja pitempiaikainen, havaitsi liian paljon hysteeristä kaikua nuoren naisen äänessä, jotta hänen sydäntä viiltävä surunsa olisi ollut oikeata. Mutta sitten muisti hän, että hänen piireissään tavallisesti liioitellaan hieman.
Lopulta varieteenainen itkien ja huokaillen muistutti Buschille heidän entistä elämäänsä.
— Muistatko sen? kysyi hän. — Ja muistatko sen? Onko nyt kaikki oleva lopussa? Ja sitten sanoi hän jotain ja jäljestäpäin sekä Asbjörn Krag että Harald Brede katkerasti katuivat sitä, että hän oli saanut sen sanoa. Mutta sehän kuului niin viattomalta.
Hän sanoi:
— Muistatko illan kahdeksan päivää sitten, kun me ajoimme kahvilaan vanhojen puiden luona?