Niissä sikareissa, joita maakauppiaalla oli myytävänä, oli kaikissa merkki "Made in Hamburg". Sitä tietä ei hän siis voinut päästä pitemmälle. Sitten pyysi hän saada ostaa pari virkakirjekuorta. Eilertsen näytti hänelle muutamia sinisiä kuoria. Ei, sellaisia hän ei halunnut. Kauppias otti esille koko varastonsa erilaisia kirjekuoria.
Ne olivat järjestetyt suureen laatikkoon, joka oli jaettu seitsemään, kahdeksaan osastoon. Siinä oli suurempia ja pienempiä kirjekuoria, valkoisia, ruusunpunaisia, kellertäviä ja sinisiä, mutta ei ainoatakaan ruskeata ja sen laatuista, jonka salapoliisi oli saanut ja missä salaperäinen kirje oli ollut. Lopulta otti salapoliisi esille kirjekuoren ja sanoi, että hän tahtoi juuri sellaisia kaksi kappaletta, jos kauppiaalla oli sellaisia.
— Ei, vastasi Eilertsen, — sellaisia ei hänellä ollut eikä hän tulisi sellaisia koskaan saamaankaan.
— Miksi ei?
— Siksi, että kaikenlainen muste esiintyy epäselvästi ruskeilla kirjekuorilla, vastasi Eilertsen.
— Ah, vai niin, mutta tunnetteko tämän käsialan tässä kuorella?
Kauppias tutki käsialaa kauan ja tarkkaan.
— Käsiala ei ole millään tavalla kummallinen, sanoi hän, — mutta minun täytyy kuitenkin sanoa, etten sitä tunne. Kirjettä ei varmaankaan ole kirjoitettu täältä päin.
— Tunnetteko siis kaikki käsialat täällä päin? kysyi salapoliisi hymyillen.
— Melkein kaikki, vastasi Eilertsen itsetietoisesti. — Tehän tiedätte, että minä en yksinomaan ole kauppias, vaan myöskin kunnallislautakunnan puheenjohtaja ja säästöpankin tirehtööri. Minä olen kirjeenvaihdossa kylän kaikkien asukkaitten kanssa.