Thomas Busch kohautti olkapäitään.
— Ei mitään erikoista, sanoi hän, — tarkoitan vain, että Asbjörn Kragin poissaolo suo minulle erinomaisen tilaisuuden, jos nimittäin aikoisin paeta.
— Ajatteletteko todellakin vielä sitä mahdollisuutta? kysyi Brede.
— Kyllä, luonnollisesti.
— Se on todellakin hullunrohkeata.
— Rohkeata se on, rakas ystäväni. Mutta ajatelkaa itsenne minun asemaani: Minä seison tässä tietoisena siitä, että minut aiotaan sulkea vankilaan kymmeneksi vuodeksi ja sieltä on verrattain vaikea karata. Onko siis teidän mielestänne niin kummallista, jos ajattelenkin pakoa niin kauan kuin vielä on aikaa?
— Vielä on aikaa, penäsi Harald Brede. Hänestä tuntui, että rikoksentekijä laski silkkaa pilaa hänestä.
— Ei mikään ole mahdotonta, rakas ystävä, jatkoi Thomas Busch välittämättä vilkkaan ja kiivaan salapoliisin katseista, — ja jos siitä tulisi tosi, niin pyytäisin teitä toisinaan ajattelemaan sitä, että kohtalo tekee minusta teidän elämänne pelastajan.
— Lorua, huudahti Harald Brede, — te puhutte vallan käsittämättömiä asioita.
— En ole odottanutkaan, että te ymmärtäisitte minua, sanoi Busch, — mutta se päivä tulee kerran. Teitä minä nimittäin en tahdo tappaa.