Thomas Busch vietiin heti pimeään katettuun vaunuun, jossa oli puulavitsat molemmin puolin. Hän istuutui hiljaa yhteen nurkkaan. Hänen viereensä istui Harald Brede ja vastapäätä eräs jättiläiskokoinen konstaapeli. Ajomies istui ulkopuolella ajajan istuimella.
Vihdoinkin lähti vaunu. Thomas Busch näytti istuvan syvissä mietteissä.
Mitä hän ajatteli?
Hän ei ajatellut mitään erikoisesti. Sen sijaan hän seurasi hyvin tarkoin vaunun liikkeitä.
Nyt se kääntyi eräässä nurkkauksessa vasemmalle, nyt se kieri jyrkkää mäkeä alas, nyt se kääntyi oikealle. Thomas Busch laski, että se nyt oli tullut Torikadulle, jossa vauhtia suuren tungoksen vuoksi oli hiljennettävä.
Kun he olivat ajaneet muutamia minuutteja vielä, teki hän sen huomion, että vaunun rattaat eivät jyrisseet enää niin kovasti. Sitä paitsi kuuli hän raitiovaunujen kellonsoiton. Vaunun täytyi olla Suurella torilla.
Kun hän ei enää kuullut raitiotievaunujen helinää, otaksui hän, että he olivat Kirkkokadulla. Kun he olivat ajaneet jonkun matkaa tätä katua, otti Thomas Busch nenäliinan kasvoiltaan. Veri ei vuotanut enää. Samalla teki hän varovaisen liikkeen vaunun seinää vastaan ikäänkuin hän olisi ollut väsynyt ja tahtonut nojata vaunun seinään.
Hänen onnistui sylkeä suustaan pieni tahmainen esine, jota hän koko ajan oli pitänyt suussaan. Se putosi lattialle, eikä kukaan poliiseista huomannut sitä. Thomas Busch pani heti jalkansa sen päälle. Kuului heikko narahdus hänen kenkänsä alta. Samalla kertaa vei hän nenäliinan kasvojensa eteen, yhtä paljon peittäen nenäänsä kuin suutaankin.
Harald Brede nosti päätään. Hän oli kuullut pienen narahduksen.
— Mitä se oli? kysyi hän.
Toinen poliisi ei ollut kuullut mitään. Thomas Busch istui aivan liikkumattomana vaunun nurkassa verinen nenäliina kasvojen edessä.