Harald Brede rauhoittui jälleen. Thomas Buschin esanssilla kastelusta nenäliinasta levisi huomattava haju vaunuun. Mutta nyt alkoi äkkiä toinen haju sekoittua tähän hajuun — kauhea, pistävä haju.
Thomas Busch tiesi, mistä se lähti — pilleristä, jonka hän musersi kenkänsä alla. Hän piti nenäliinaa suunsakin edessä, ettei epämiellyttävä haju olisi tunkeutunut mihinkään hänen elimiinsä.
Hän saattoi vaaratta hengittää nenäliinaan. Narkoottinen esanssi piti toista hajua loitolla, aivan kuten märkä pyyheliina tulipalossa suojelee ihmisiä joutumasta säälittävän kuoleman uhreiksi liekeissä.
Jättiläismäinen konstaapeli tuli äkkiä kalpeaksi. Harald Brede nousi seisomaan ja tarttui otsaansa, kysyen:
— Mikä helvetillinen haju tämä on?
Hän tuijotti jättiläismäiseen konstaapeliin, jonka pää oli pudonnut rinnalle. Hän ravisteli häntä ja huusi:
— Andreasson! Andreasson! Oletteko te sairas? Mutta samalla tunsi hän, että hän oli pyörtymäisillään. Hänen korvissaan humisi ja hän tuli kalpeaksi kuin kuolema. Hän ei enää nähnyt vaunun seiniä, konstaapelia, Thomas Buschia eikä veristä nenäliinaa — kaikki pyöri hänen silmissään.
Hänen myrkyllisen kaasun huumaamassa päässään välkähti kuitenkin ajatus: Tämä on Thomas Buschin järjestämä temppu. Se on estettävä. Hän hoippui ovea kohti — luuli niin — mutta hän ei löytänyt sitä. Sen sijaan kaatui hän puulavitsalle ja vaipui siihen täydelleen tiedottomana.
Thomas Busch nousi heti. Hänkin oli tullut kalpeaksi, mutta hän piti toistaiseksi nenäliinaa suun ja nenän edessä pelastaakseen sisäiset orgaaninsa katkun vaikutuksilta.
Kaikki tämä oli tapahtunut vain puolessatoista minuutissa. Vaunun täytyi nyt olla pankkipaikan läheisyydessä.