— Hans Kristian! huusi hän.
Ja Hans Kristian ilmaantui ovelle, harmaatukkaisena, mutta suorana kuin kirkonkynttilä. Kenraali ojensi revolverin.
— Panssarilevy, käski hän, ja patruunat, Hans Kristian. Muista, numero viisi.
Hans Kristian teki kantapäillään täyskäännöksen ja katosi, ja vähän ajan kuluttua hän tuli laahaten mukanaan paksua panssarilevyä, jonka asetti uunia vasten. Kenraali latasi sillä aikaa aseet salonkivarusteilla. Luutnantti Rosenkrantz katsoi kandidaattiin ja hymyili ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: antaa hänen tehdä tahtonsa, ei häntä maksa vaivaa hillitä. Pastori asettui huoneen toiseen päähän mahdollisimman etäälle panssarilevystä.
— Mihin nyt tähtäämme? kysyi kenraali.
— Hyvä kenraali, vastasi luutnantti Rosenkrantz ottaessaan esille jotakin lompakostaan. — Näytökseenhän kuuluu välttämättä pelikortti, mutta kenties on helpompi käyttää tätä nimikorttia. Saatammehan joka tapauksessa, ottamalla mielikuvituksemme hieman avuksemme, ajatella missä ässän paikka on.
Hän meni ja kiinnitti kortin levylle, kenraali mittasi askelillaan matkan, tähtäsi ja laukaisi. Luoti osui kortin yläosaan.
— Mestarilaukaus, sanoi kandidaatti.
— Nyt te, tyrkytti kenraali innostuneena ja ojensi aseensa luutnantille.
Luutnantin laukaus osui myöskin korttiin, mutta alireunaan.