— Tilahan on suuri?
— Hyvin suuri ja varsin arvokas. Mutta kenraali on visapää, ja hänellä on varoja olla sellainen. Metsät ovat hoitamatta, koska kenraali tahtoo pitää mieluummin hyvän ja hauskan jahtialueen kuin hyvän metsän. Suuret maa-alueet ovat hevoshakoina. Kenraalin veli oli omituinen mies; hän tahtoi pitää kaiken tällaisena, ja kenraali on uskollisesti jatkanut samaan tapaan. Tiedättekö, hän tuli aivan raivoihinsa, kun ensimäinen tehdas perustettiin joen varrelle, ja se oli ensimäinen syy siihen, että hän lähti täältä kolme vuotta sitten. Nyt hän on hieman leppynyt, mutta jos vaan tulee kysymys tehtaan savupiipusta, niin pelkään, että hän hankkii tykistön ja ammuttaa sen maan tasalle. Muistatteko hänen vanhempaa veljeänsä, Krag?
— Tuota omituista miestä? Muistan kyllä. Ja kaikenmoista. Hän ampui itsensä, eikö totta?
— Niin.
— Ja nyt hän haluaa kummitella, tuo vanha kummallinen veitikka. Minua ilahduttaa, että saan tavata häntä.
— Te näytätte ottavan asian varsin kevyeltä kannalta, sanoi luutnantti.
— Erehdytte, vastasi Asbjörn Krag, minä otan vain miettimisaikaa.
Seurasi vaitiolo, joka kesti monta minuuttia. Sitten Asbjörn Krag nousi, heitti sikarinpätkän tuleen ja ojensi Rosenkrantzille kätensä.
— Hyvää yötä, sanoi hän. — Kello on kaksi.
— Hyvää yötä, vastasi luutnantti hieman viivyttelevästi ja hämmästyneenä äkillisestä lähdöstä.