— Odottakaa.
Krag kumartui ja kuunteli. Kaikki oli hetkisen aivan hiljaa. Sitten he kuulivat alhaalta äänen; oli kuin vanhan rakennuksen seinät olisivat imeneet äänen itseensä — se oli heikko, kuiskiva, varovainen askelten ääni puuportailta. Sitten kovempi narina, ovi suljettiin varovasti. Sitten kaikki oli hiljaa. He kuuntelivat useita minuutteja. Kaikki oli edelleen hiljaa.
— Saatatte mennä, sanoi Krag. — Mutta se ei hyödytä kuitenkaan mitään, sillä te ette löydä mitään.
— Kenties hän tulee tänne, mutisi Rosenkrantz, tuijottaen pitkään käytävään.
— Ei, vastasi Asbjörn Krag varmalla äänellä, — sitä hän ei tee.
— Mutta minä tahdon antaa vuoden elämästäni nähdäkseni hänen kasvonsa.
Krag nauroi hillittyä, mutta hilpeää naurua.
— Se on tarpeetonta, sanoi hän. — Te saatte tietää kuka hän on, jos lupaatte mennä aivan rauhassa nukkumaan ja olla kertomatta kenellekään mitään siitä, mitä olette tänä yönä nähnyt.
— Mutta miten voitte sanoa minulle kuka hän on? Tehän ette ole nähnyt enempää kuin minäkään.
— Siksi että minä tunsin hänet, vastasi Krag. — Hän oli Louise Jerne, kenraalin veljentytär.