Nähtyään molemmat miehet kenraali hyökkäsi heitä vastaan, kasvot punaisina, vapisten kiihtymyksestä. Louise neiti seisoi nolona astiakaapin ääressä ja hypisteli hedelmämaljakkoa.
— Ajatelkaapa, hyvät herrat, huudahti kenraali, minun veljentyttärelläni on kerrassaan merkillisiä päähänpistoja. Hän tahtoo savupiippumiehen tänne illaksi.
— Saatathan olla kutsumatta, setä, jollet tahdo. Miksi nostat siitä niin suuren melun? huomautti Louise.
— Kuka on savupiippumies? kysyi Rosenkrantz.
— Se on Stener, insinööri, kiiruhti Louise neiti vastaamaan. — Hän on rakentanut tuolla alhaalla olevan tehtaan, ja setä väittää, että mies on turmellut hänen näköalansa.
— Niin, hyvät herrat, huudahti kenraali, häntä minä en suvaitse, tuota viheliäistä siviilimiestä. Hän ei ole hankkinut minun niskoilleni ainoastaan tätä tehdasta ja kirotulla piipunsavullaan turmellut vanhan ihanan tilani, vaan hän on myöskin ollut niin röyhkeä, että on ehdottanut, että minä myisin maani, jotta hän voisi rakentaa niille vielä useampia savupiippuja. Se on aivan verratonta mielettömyyttä. Pikku Louise voi taivuttaa minut moneen asiaan, mutta ennen matkustan tieheni kuin otan Savupiipun talooni.
Louise neiti meni vanhan karhujörrin luokse ja kietoi kätensä hänen kaulaansa, kuten aina teki tahtoessaan saada häntä leppoisemmalle tuulelle.
— Rakas setä, sanoi hän, se oli vain minun päähänpistoni. Täällä ei, Jumala paratkoon, ole paikkakunnalla montakaan kavaljeeria (tällöin hän virnisti ja katseli luutnanttia). Täällä on vain pappi, tuomari, kuuro kruununvouti, tohtori, jolla on yhdeksän lasta, ja muita samanlaisia. Ainoa olet sinä, kenraali — senvuoksi minä ajattelin: onhan meidän vielä saatava insinööri. Hänhän on sitäpaitsi huomattava mies, setä. Eikä muutoinkaan enää hyödytä eristää tehtaanväkeä, insinöörit ovat jo valloittaneet nykyaikaisen maailman, setä, kaikista teistä sotureista huolimatta.
— Hyvä, mutta minä en antaudu.
— Ja minä kun luulin, että vanha riita tehtaan kanssa oli jo unohtunut.