Hän meni nopeasti huoneiden läpi, portaita ylös ja avasi luutnantin asuntoon vievän oven.
Mutta kynnyksellä hän pysähtyi hämmästyneenä.
Sillä ikkunasta virtaavassa punaisessa kylmässä talvipäivän valossa hän näki vieraan ihmisen.
XX LUKU.
Melua salissa.
Tätä ihmistä Asbjörn Krag ei ollut nähnyt ennen. Nopealla ajatuskyvyllään, joka oli hänelle ominainen ja jota hän oli sitkeydellä harjoittanut, hän koetti nyt syövyttää tietoisuuteensa miehen ulkomuodon siinä silmänräpäyksessä, jolloin he kohtasivat toisensa. Mies oli keski-ikäinen, ja salapoliisi huomasi heti, että vieras hämmästyi hänen tulostaan, mutta koetti ihmeteltävällä mielenmaltilla hillitä ja salata tätä hämmästystään.
Mies oli keskikokoinen, parraton, ja hänen kasvonsa olivat laihat ja ilmeettömät. Hänellä oli tumma, karkea tukka, joka oli suittu ylöspäin otsalta, ja hänen kulmakarvansa olivat myöskin tummat ja tuuheat, yhteenkasvaneet nenän yläpuolelta, kuten ihmisillä, jotka taikauskoisen kansan luulon mukaan ovat määrätyt kuolemaan hukkumalla. Hänellä oli ohuet, melkein verettömät huulet, hänen kasvoillaan oli harmaankalpea ja sairaalloinen väri. Hän oli tavallisessa metsästyspuvussa, joka sopi huonosti hänen laihaan, luisevaan ruumiiseensa. Housunlahkeet olivat kierretyt suurten saappaanvarsien alle, jotka ulottuivat pohkeiden puoliväliin. Krag ajatteli heti; tuo on varmaankin kansakoulunopettaja. Mies siristi silmiään likinäköisten tapaan.
— Kuka te olette? kysyi salapoliisi.
Mies ei heti vastannut, mutta juuri tällä väliajalla Asbjörn Krag mitä suurimmalla mielenkiinnolla tutki hänen silmiään ja kasvojaan. Ja hän oli huomaavinaan, että mies etsi vastausta, että hän pinnisti aivojaan keksiäkseen keinon, millä pääsisi jostakin pulasta, että hän oli olevinaan huolettoman välinpitämätön, jommoinen hän ei kuitenkaan ollenkaan ollut.
— Minä olen agronomi, sanoi hän.